Same old shit, just a different day

Olen saanut palautetta että tämä on aika erikoinen blogi ja kirjoitan vain omasta näkökulmasta asioita. Totta.. mutta kirjoitan silti välillä myös miehen sanomia asioita tänne.
Totuus on että tämä on mun blogi joka toimii itselläni terapiana, jonnekin mun on pakko nämä kaikki ajatukset laittaa pois pääkopasta :) Pyrin siihen etten liian yksityiskohtaisesti paljasta mitään, en kerro nimiä enkä paikkakuntia, jos joku kuitenkin meidät tunnistaa niin ei sekään maailmanloppu ole. Mies on kertonut sairaudestaan aika suoraan kaikille, ei häpeile asiaa enkä häpeä minäkään, miksi edes pitäisi? Tahdon uudelleen kertoa että hän tietää blogista, ei ole lukenut tätä mutta saa lukea vapaasti joku päivä jos tahtoo. Me puhumme kotona aivan avoimesti näistä samoista asioista mitä tänne kirjoitan.

Mitään kovin kummoista ei meille ole nyt tapahtunut. Täällä on ollut tälläistä samaa tasaista arkea, kai oikeastaan ihan hyväkin. Mies jankkaa kyllä asioita edelleen ja vieläpä jonkin verran pahemmin kuin aiemmin. Vuorokausirytmi on edelleen aika huonolla tolalla.
Tänään oltiin psykkellä koko perhe pitkästä aikaa, miehen psykke vaihtuukin nyt vuoden alussa :( Masentaa kun pitää kertoa koko historiikki tälle uudelle ihmiselle ihan alusta asti, huoh...
Psykke kuvaili hyvin miehelle tänhetkistä eloa, ''kaivat nyt itselles koko ajan vain syvempää ja syvempää kuoppaa, kohta huomaat että tikapuut ei riitä enää ylös nousemiseen'' Näinhän se on. On poistuttava sieltä mukavuusalueelta ja oikeasti tehtävä muutoksia ihan itse, koska kukaan ei niitä hänen puolestaan pysty tekemään. Puhuttiin myös että aloittaa psykoterapian tuohon jankkaamiseen, eli asioiden toisteluun.. Koska tällä hetkellä se kuormittaa ylivoimaisesti eniten meidän arkea.
Opiskelusta puhuimme myös. Mietitään nyt aivan tosissaan että mies aloittaisi jonkin opiskelun, hän saisi siltä koko ajalta kuntoutusrahaa, joka on paljon opintotukea suurempi määrä, joten pärjäisimme varmasti myös taloudellisesti hyvin. Oon sitä mieltä että jos hän saisi mieleistä tekemistä, kunnollisen ja säännöllisen päivärytmin ja sitä kautta myös normaalit ruoka-ajat niin kuntoutuisi paljon nopeammin ja jankkaaminenkin vähenisi varmasti. Nyt pitää vaan pitää peukkuja että hän itse kiinnostuisi hakemaan kouluun ja pääsisi.
11.12 miehellä onkin sitten lääkäriaika jonne minä menen mukana. Siellä on psykke, lääkäri, toimintaterapeutti ja sitten se mies joka hoitaa noita työllistymis juttuja. Innolla odotan mitä siellä puhutaan, ainakin lääkevähennyksistä olisi tarkoitus puhua ja sitten tuosta opiskelusta.
Tänään juuri mietin että onko sittenkään fiksua edes aloittaa mitään lääkkeitä vähentää.. Tässä on Joulu tulossa ja sen jälkeen se meidän etelänmatka. Pelottaa oikeasti se millaiseksi hän tällä kertaa muuttuu, viimeksihän me lähdettiin pojan kanssa viikoksi pois täältä kun tilanne meni aivan mahdottomaksi. En ainakaan halua että Joulu menee sen vuoksi pilalle. Hänen vointikin on nyt ihan ok jos vertaa vaikka siihen minkälainen se oli vuosi takaperin.. Joten hyvä näin kuitenkin :)

Itse oon tässä ollut ehkä jollaintapaa energisempi. Saattaa olla syy siinä että oon nyt ruvennu ottamaan joka päivä d-vitamiinia 100mikrog. päivässä. Ennen otin vaan sillointällöin (pienemmän annoksen) kun muistin mutta nyt ne on tuolla keittiön pöydällä niin muistaa ottaa. Voin kyllä suositella kaikille, varsinkin talviaikaan. Kyllä huomaa muutamassa viikossa jo omassa olossa ainakin muutoksen! Oon itse sellainen ihminen että monesti tähän aikaan saatan masentua enkä halua liikkuu kodin ulkopuolella kovin paljon, mutta nyt ainakin on jaksanut lähtee ihan reippaasti ulos. Vaikka silti on välillä hankala nousta aamulla ylös, osaksi omaa tyhmyyttä kun pitää valvoa yömyöhään asti. Nautin vaan tästä ilta/yö ajasta kun poika nukkuu, mies nukkuu.. saa olla aivan omassa rauhassa.

Kerroinko jo että siellä pään kuvauksissa ei ilmennyt mitään? No siis kaikki siltä osin ok.
Palaillaan taas asiaan myöhemmin! Ja hei heittäkää ihmeessä viestii jos jokin asia askarruttaa tai muuten haluaa antaa blogista palautetta, kaikki palaute otetaan vastaan ;)

Vauvastamme kasvoi taapero

Vuosi sitten tähän aikaan kun kirjoitusta aloitan, odottelin vuoroani sektioon, sinä päivänä tehtiin niitä kolme ja olin muistaakseni viimeinen, poika syntyi klo. 12.28 <3
Tämä vuosi on ollut täynnä rakkautta ja iloa mutta myös pettymyksiä ja murhetta. Kaikki nuo kuuluu elämään. Silti vuosi on ollut tähänastisen elämäni onnellisin. Olen itsekin muuttunut aika paljon ihmisenä tämän vuoden aikana.. Paljon se antaa mutta myös paljon se ottaa.
En enää voi nukkua aamuisin niin pitkään kuin vaan mieli tekee, en voi lähteä ulos silloin kuin itseäni huvittaa, aina pitää miettiä ensin lapsen tarpeet ja ottaa hänet huomioon.
Tuo meidän pieni ihme kasvaa ja oppii joka päivä. Maailman ihaninta on myöskin saada halauksia häneltä. Hän on hyvin herkkä, perinyt varmasti sen isältään, mutta myös oikein temperamenttinen ja oman tahdon omaava (jonka taas perinyt minulta). Hassua huomata hänen kasvaessaan näitä luonteenpiirteitä joita löytyy myös minussa sekä miehessä. Aika näyttää millainen ihminen hänestä lopulta muokkaantuu.
Olen joka päivä kiitollinen tuosta pienestä lapsesta jonka me olemme saaneet. En edes pysty sanoin kuvailemaan sitä onnen ja kiitollisuuden määrää jota tunnen.
Lauantaina sitten juhlitaan paremmin tätä päivää ja poika saa availla paketteja.
Kyllä se niin kummalliselta edelleen tuntuu, minä olen äiti. Olen äiti jo vuoden vanhalle pojalle, taaperolle. Melkein päivittäin katson häntä ja ihmettelen, tuossa on todella poika, minun oma pieni poika. Kyllä elämä on ihmeellistä... :)

Valitusta valitusta..

Kylläpä taas ottaa päähän!! Mikäpä muukaan kun miehen laiskuus.... Oltiin tuossa viikonloppuna hänen vanhempiensa luona ja sanoin  jo sinne mentäessä että mennään sitten sillä ehdolla että hän myös osallistuu siellä pojan hoitoon eikä vaan röhnötä sohvalla ja nuku puoleenpäivään.
No hoitihan hän poikaa, mutta vaan sillon kun minä häntä siihen pyysin/käskin. Eikä oikeen muuta siellä tehnyt kun makasi sohvalla. Voi helvetin helvetti.... lääkkeetkö ne tekee noin saamattomaksi ja laiskaksi? Eipä ainakaan ennen sairautta ole tuollainen ollut.
Tänäänkin sain hänet ylös heiluttelemalla kylmää vesilasia pään päällä, ja mitä tekee hän? Siirtyy sohvalle makaamaan. Kävi verikokeissa aamulla ja nyt nukkuu taas sohvalla. MUA OTTAA NIIN PALJON PÄÄHÄN! Kotonakin olis vaikka mitä tekemistä. Mielestäni, jos ei käy töissä niin ainakin tekee kotitöitä ja hoitaa poikaa(ja huom! omatoimisesti.). Onko se liikaa vaadittu?

Oltiin viime viikolla kipeänä pojan kanssa, kauhea flunssa tuli molemmille ja pojalla oli kuumettakin, ekaa kertaa elämässään. Olin tietty itse todella väsynyt kun kipeänä hoidin poikaa, tein kotityöt ja vielä olisi pitänyt jaksaa leikkiäkin hänen kanssaan päivällä kun ensin oli yöllä monta tuntia valvonut hänen kanssaan.
Yksi yö mies sitten otti pojan viereensä sohvalle että sain nukuttua kun ei mulla enää voimat riittäneet pysyy itse hereillä.
Kumma että jaksamista ei löydy pojan kanssa touhuamiseen ja kotitöihin mutta juhlimiseen kyllä. Oli kolme päivää perätysten viime viikolla ulkona kavereiden kanssa. Joo noi lääkkeet ja viina ei sovi yhteen ja siitä on hänelle sanottu monen monta kertaa mutta minkäs teet?

Tässä pitäis sitten alkaa tekemään suursiivosta kotiin ja leipomaan loppuviikosta. Lauantaina pidetään pojan 1v synttärit :) Hänellä on siis virallinen synttäripäivä kolmen päivän päästä!!!!
Missä välissä mun pieni vauva on kasvanut taaperoksi? :( Mulla on ihan oikeasti aika surullinen olo.. miksi ajan pitää mennä näin nopeasti? Viikot vaan vierii ja koko ajan on viikonloppu... en kestä.
On toki kivaa seurata hänen kehitystään ja muutenkin tekemistä keksitään koko ajan enemmän mitä vanhemmaksi hän tulee, mutta silti hirvittää miten nopeasti hän kasvaa isoksi pojaksi.
Onneksi on riippuvainen äidistä viel pitkän pitkän aikaa :) ja isästä myös.
Mies tuossa yksi päivä jo toppuutteli mua kun olen nyt myynyt kamalasti vauvatavaraa pois, että säästä nyt jotakin toiselle lapsellekin, sanoi siihen peräään vielä että aletaanko jo hommaamaan uutta lasta. Kyseli viikonloppunakin vanhemmiltaan, että kumpaa toivoisivat seuraavaksi lapsenlapseksi, tyttöä vai poikaa? Joo... eipä taideta ihan lähivuosina vielä ryhtyy tuumasta toimeen...
Haluaisin kyllä lapset pienellä ikäerolla mutta haluan myös että mies on terveempi toisen lapsen syntyessä. Tottakai pelottaa myös mahdollinen psykoosin uusiutuminen jos ja kun saamme toisen lapsen. Haluan ainakin että hänen lääkitystä on vähennetty ihan minimiin ennenkuin voin alkaa edes miettimään asiaa.

Mies aloitti nyt siellä työpajalla, se on kaksi kertaa viikossa ja hän nyt siis kaksi kertaa jo käynyt siellä. Päivät on neljä tuntisia. Edelleen olen sitä mieltä että se ei ole hänen paikkansa.. Saisi ainakin olla usemman kerran viikossa. Itsekin sanoo että on paljon parempi vointisempi kuin ne muut siellä, eikä niiden kanssa pysty oikein keskustelemaankaan. No onpa jotain tekemistä edes ja onhan tuo nyt ihan tilapäinen juttu vaan. Hänellä on tuon lisäksi toinen viritelmä meneillään, mistä ollaan molemmat aika innoissaan, mutta siitä voin kertoo sitten myöhemmin ;)
Ei ole kehuminen tuota psykiatrista hoitoa täälläpäin. Kokoajan edelleen aikoja perutaan, annetaan vääriä aikoja ja muuten sössitään asioita. Itse saadaan kysellä milloin verikokeet otetaan (ne pitäisi ottaa lääkityksen vuoksi säännöllisesti..). Ja kun viimeksi jälleen kerran psyk.aika oltiin peruttu ja sanottu että uusi aika tulee postissa, no ei siinä mennytkään kuin muutama viikko kun psykke tänään vihdoin ja viimein soitti aikaa. Ihme toimintaa... Päänkuvauksesta ei myöskään ole tullut minkäänlaista tietoa meille kun noiden aikojen kanssa ovat möhlineet jatkuvasti.
Päänkuvaus meni siis oikein hyvin. Oltiin siellä koko konkkaronkka, miehen vanhempia myöden. Poika jaksoi olla odotushuoneessa leikkimässä hienosti ja sai yhdeltä ihanalta hoitajalta sellainen puisen autonkin ihan omaksi :)
Mies veti rauhoittavat naamaan ja meni kuvaukseen. Oli kuulemma ollut todella ahdistavaa eikä mene enää ikinä sellaiseen. No tulipahan käytyä, mutta tosiaan, tuskin sieltä on mitään löytynyt kun ei meille ole minkäänlaista tietoa ole tullut.

Joulu on taas joulu on taas... pian

Noniin tänään kävi sieltä vuorovaikutuskeskuksesta tätönen kylässä. Aiemmin kirjotinkin että meil on 3kk ja 6kk seurannat ja vielä siis yks tapaaminen jäljellä, joskus sitte helmikuussa. Oli ihan kiva nähä pitkästä aikaa, tuo naikkonen sattuu olemaan ihan kauheen mukava ja lämmin tyyppi, melkeen tuli surku kun tietää että oli toisiks viimoinen kerta kun nähdään. Kyseli mein kuulumisia ja kehu poikaa hirveesti miten on iloinen, touhukas ja mahdottoman suloinen.. :) Toi meille pari lahjaakin kun mein asiakkuus on päättymässä siellä, sellaisen titi-nalle nuottivihon pojalle ja meille kauniin lyhdyn.

Huomenna mies on menossa käymään sellaisessa paikassa tutustumassa jossa olis tarkoitus aloittaa työkokeilu, jonkinlainen pajatyyppinen paikka. En tiedä mitään siitä oikein vielä, kerron sitten myöhemmin kun tiedetään lisää.
Aiemmin oli tarkoitus että mies aloittaa duunit kaverinsa firmassa nyt maanantaina,oli tehnyt työsopimuksenkin jo, mutta kun kertoi asiasta psykkellä niin päätyivät siihen ettei kannata vielä aloittaa 8 tunnin työpäiviä (vaikka tarkoitus olisi ollut tehdä vain 3pv/vk). Ja päättivät sit siellä että parempi vaan aloittaa tuo työkokeilu, joka on vissiin vaan muutamana päivänä viikossa alkuun ja noin kuusi tuntia. Olin ite aika pettyny tuohon, ootin enemmän että olis aloittanu duunit kunnolla. Enkä usko että olis ollut liian raskasta.. Itse nään sen niin että sai nyt lisää aikaa vaan löhötä kotona tekemättä mitään ja ei tarvitse aamuisinkaan herätä aikaisin. Oli jo valmiiksi herännyt aikasin aamulla koska töiden piti alkaa maanantaina... Noh tänään nukkuikin sitten taas 13.00 asti.
Että mua suoraan sanoen ketuttaa.... Jotenkin mennään musta nyt liian varovaisesti eteenpäin.
No syy pitkään nukkumiseen tänään oli kyllä huono yökin.. Poika heräili yöllä monesti itkemään enkä saanut sitä millään nukahtamaan kun olis vain sylissä tahtonut olla.. Jossain vaiheessa jätin sänkyyn vaan itkemään kun olin jo niin väsynyt itse ja mies otti hänet sieltä ja käveli ympäri asuntoa jotta sai rauhoittumaan... joten unet jäi meillä kummallakin lyhyemmiksi. Saa nähdä miten tää yö menee.

Sunnuntaina onkin sitten se pään kuvaus. Kerron miten meni sitten myöhemmin :)

Oon nyt fiilistelly tätä syksyä. Eilen ja tänään laitoin kynttilöitä illalla jokapaikkaan sisälle ja parvekkeelle palamaan, ai että tuli tunnelmaa :) oli ihanaa käpertyä sohvalle viltin alle kattomaan leffaa. Aattelin kohta tehdä jo ekat joulutortut... se tuoksu <3 Oon ihan hirveen jouluihminen, en mikään hössöttäjä kuitenkaan, vaan tykkään siitä tunnelmasta ja kaikki ihana odotus mikä siihen liittyy, vaikka se ei samaa olekaan kun lapsena. Poika ei vielä joulusta ymmärrä mutta tulevaisuudessa on ihanaa kun saa elää joulua hänen kauttaan.
Jouluaatossa on edelleen näin aikuisenakin vielä jotain maagista, se hiljaisuus, rauha, jouluruokien tuoksu, manteli riisipuurossa, lumiukko, joulurauhan julistus, nauru ja kuusen tuoksu :) Ah!
Lokakuu vasta ja mä kirjotan joulusta..?! Jos palaillaan tähänkin sit vähän myöhemmin :D

Poika täytti eilen 11kk.. apua. Pian alkaa stressaaminen synttärijuhlista, mitä tarjottavaa? Mitkä vaatteet pojalle? Mitä pyytää lahjaksi. Haluun hyvät kekkerit kun mun vauva siirtyy taaperoksi :,( :)
Ideoita otetaan vastaan ;)

Ei mikään superäiti

Vähän on aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta. Me oltiin pojan kanssa mun vanhempien luona koko viime viikko ja samalla mies oli reissussa kaverinsa kanssa. Oli ihan super rentouttava ''loma'' mulla, pääsi täältä kotiympyröistä pois. Tuli nähtyy sukulaisia, kahta ihanaa kummilasta ja muutamaa ystävää :) Oli ihanaa nukkua aamusin pidempään kun vanhemmat hoiti pojan kanssa aamutouhuja. Luksusta, sanoisin. Sain yhden vapaaillankin, jollon kävin ystävän luona istumassa iltaa josta sitten lähettiin viel keskustaan bailaamaan. Ai että mä nautin!

Mies tosiaan oli reissussa viime viikon. Oli ihanaa olla erossa jonkun aikaa, vaikka ikäväkin tietty tuli. Hän soitteli sieltä joka päivä kuitenkin ja jankkaili puhelimessa. Se oli rasittavaa tietty mutta ei siinä mielessä millaista se on täällä kotona. Heillä oli menny siellä hyvin eikä mitään sen suurempia kommelluksia ollu sattunut.

Jollain tavalla tuntui kurjalta ja jopa hiukan ahdistavalta palata kotiin tuon viikon jälkeen.. Mun on ollut nyt välillä todella vaikea nousta aamuisin ylös sängystä ja toisiaan ei huvittaisi nousta koko päivänä. Olen myös tosi kiukkuinen heti aamusta, en pojalle sentään vaan miehelle. Kaipaan sitä aikaa kun nousi aamulla virkeänä ja hyväntuulisena... en edes muista millon viimeksi on tuntunut siltä.. taisi olla sillon kun poika oli ihan pieni vauva.
Voi olla jonkinmoista lievää syysmasennusta. En nyt kuitenkaan olis huolissaan siitä, sillä jaksan innostua pienistäkin asioista ja yleensä se mielialakin siitä päivän mittaa kohoaa.

Välillä on vähän huono omatunto siitä etten ole sellainen superäiti. Tiedättekö, sellainen joka harrastaa lapsen/lapsien kanssa kamalasti kaikkea, käy leikkipuistoissa ja muskareissa, tapaa muita vanhempia ja askartelee kotonakin kaikenlaisista tilpehööreistä muksuille leikkiä....
Eih.... Mä oon tällänen laiskemmanpuoleinen äiti :D Silloin kun poitsu syntyi, mulla oli suunnitelmissa kauheasti kaikenlaista, miten me käydään siellä ja täällä ja sitten ainakin teen kaikki soseet itse, ettei tartte kaupasta ostaa ja säästääkin vielä... Noh.. paskanmarjat niin tapahtunu!
Purkkiruokaa meillä on syöty koko ajan (paitsi nyt kun hälle voi antaa jo lähes kaikkea samaa ruokaa mitä itsekin syö). Yritin sentään tehdä ja teinkin muutamat soseet pakkaseen mutta sitten koin sen vaan niin kamalan helppona antaa niistä purkeista.
Mitä siihen lapsen kanssa harrastamiseen tulee niin... Nojuu, voin kyllä käydä pojan kanssa tuossa meidän pihalla leikkimässä jossa on keinu ja hiekkalaatikko ja voin mennä jonnekin muuallekin puistoon jos joku kaveri lähtee myös mutta en mitenkään innolla nyt kierrä puistoissa kuitenkaan. Tietty on ihan eri asia sitten kun poika kasvaa, hän on vasta 10kk eikä vielä kävele eikä ymmärrä hiekkalaatikkoleikeistä mitään.
Mitä tulee noihin harrastusjuttuihin niin mun on todella vaikea lähteä jonnekin perhekerhoon, muskariin, jumppaan tms. Voisin lähteä jonkun kaverin kanssa kyllä mutten yksin ikinä! Tuntuis niin oudolta siellä puuhailla vieraiden ihmisten ja lasten kanssa, mitä niiden kanssa sitten edes siellä keskustelis? vai onko pakko keskustella ollenkaan? Se menis vaan siihen että vertailtais lapsiemme kehitystä ym liibalaabaa... ja suoraan sanoen, mua ei niin hirveästi sellainen kiinnosta :D
Voi olla että alotetaan joku muskarihomma sitten kun poika on vähän vanhempi. Otan itteäni niskasta kiinni ja mennään sinne vaikka miehen kanssa yhdessä, ihan vaan sen takia että uskoisin että poika tykkäis siitä ihan kauheesti, isäänsä tullut kun on niin musiikkimiehiä jo nyt :)
Meillä on ihan hauskaa kotona, leikitään autoilla, kuunnellaan musiikkia, soitetaan kaikenlaisia instrumentteja ja tanssitaan. En kuitenkaan pode huonoa omaatuntoa kun jätän pojan leikkimään yksinään lattialle kun itse olen koneella tai katson jotain ohjelmaa.

Olen eräässä ryhmässä facebookissa, liityin siihen kun tulin raskaaksi ja siellä on muita äitejä jotka sai samoihin aikoihin lapsen. Siitä asti kun poika syntyi mun olo alkoi olla ryhmässä todella ulkopuolinen.. Jotenkin tuntuu vaan siltä että ne muut on näitä ''superäitejä''. Oon ite niin monella tapaa erilainen. Olin ainut joka halusi sektion, muut siellä kauhistelivat sitä jos  j o u t u i v a t synnyttämään sektiolla, se oli heille lähestulkoon epäonnistuminen jos ei normaalisti pystyneet lasta synnyttämään. He kauhistelivat siellä tottakai mun päätöstäni ja jotkut varmaan pitivätkin mua ihan hulluna. En saanut sieltä päätökseeni siis vertaistukea, mutta onneksi eräs ystäväni oli aiemmin saanut 2 sektiota pelkoperustein, joten oli sentään joku kenen kanssa jakaa se asia :)
Toinen asia jossa koin olevani erilainen, oli imettäminen. Mulla oli tietenkin suunnitelmissa imettää lastani ainakin muutaman kuukauden, tai sitten siihen asti kun hän alkaisi saamaan muutakin ravintoa kuin vain äidinmaitoa. Tietty olin lukenut siitä että aina se imetys ei onnistu... No tottahan toki mun kohdalla se ei sitten mennyt niinkuin elokuvissa. Ensinnäkin maitohan nousi vasta kunnolla kun olin tullut kotiin (3pv synnytyksestä) ja siellä sairaalassa mua painostettiin vaan koko ajan yrittämään, yrittämään ja vielä kovemmin yrittämään! Ne toi sinne sen kamalan koneen josta olis sitten pitänyt lypsää väkisin ne maximissaan 5 tippaa sitä maitoa, enempäähän ei missään vaiheessa sitä oikein irronnut. Voi luoja se teki kipeää... ja olo oli silloin ihan kun oisin joku lehmä.
En tiedä mistä se johtui mutta koko imettäminen (tai oikeastaan sen yritys) oli kamalan inhottavaa. Se ei tuntunut musta luonnolliselta, ei hyvältä alkuunkaan. Sitä on vaikea kuvailla miltä se tuntui... Poika varmaan myös vaistosi mun fiilikset, koska aina kun hänet nosti rinnalle, alkoi kamala kiukku. Yritin muutaman viikon ja sitten luovutin. Korvikkeeseen kokonaan siirtyminen oli valtava helpotus!
Kauan aikaa selitin muille miten päädyin korvikeruokailuun pojan kanssa siitä syystä ettei imetys vain onnistunut. Totuus on, että olishan se saattanut onnistua kun oisin vaan kauemmin jaksanut yrittää ja vielä kovemmin. Myöhemmin olen tajunnu ettei mun oikeasti tartte kenellekään mitään selittää, sehän on mun oma valinta ja mun henkilökohtainen kokemus siitä asiasta. Nää on näitä ikuisia asioita jotka jakaa aina mielipiteitä hyvin vahvasti.
Mitä sitten oon mieltä muiden imetyksestä? No mun mielestä se on hieno homma kun se onnistuu ja maailman luonnollisin asia. Sitten nämä äidit ketkä imettää vielä taaperoita.... noh, ne on asia erikseen ja toki jokaisen oma valinta sekin, mikä mä olen ketään tuomitsemaan :)

Tämän kirjoituksen pointti varmaan oli se, että vaikka en ole mikään superäiti, koen olevani silti maailman paras ja rakastavin äiti omalle lapselleni :) Pitäs varmaan oppia olematta liian ankara itselleen. Helposti sitä tulee silti vaan verrattua itseään muihin.. Mulla tuo on ikuinen ongelma, vertaan aina ja jatkuvasti itseäni muihin ja koen olevani huonompi :( Oispa joku itsetuntoa nostattava pilleri jonka ottais joka päivä....

Mukavaa syksyistä päivää kaikille! :) Mies lähti poitsun kanssa ulkoilemaan juuri, mä voisin sillä aikaa vähän siistii tätä kämppää, poika sai taas aamulla kaikki hujanhajan. :)

Ai niin.. pitää vielä vähän kehua miestä.. Hän on herännyt nyt joka aamu viimeistään 11 aikaan ja tänään sanoi että huomisesta lähtien nousee kymmeneltä :) parannusta siis paljon tapahtunu!

Pohdintaa elämän rajallisuudesta

Tässä tuli eilen mietittyä elämää ja kuolemaa. Luin facebookista että eräs ihminen jota tapailin ja keneen olin ihastunut noin 5-6 vuotta sitten oli edellispäivänä kuollut. Vaikka juttelin hänen kanssaan viimeksi muutama vuosi sitten, emmekä olleet sen ihmeemmin olleet vuosiin edes yhteydessä niin kyllä se kosketti ja sai mielen aika matalaksi.
Ihmeellistä mutta olin juuri päivää ennen kun kuulin hänen kuolemastaan miettinyt häntä ja ajatellut että mitä mahtaa kuulua. Kohtaloa? En tiedä mutta kummallista ainakin. Toivon että hän on nyt saanut rauhan sielulleen.

Mietittiin miehen kanssa eilen että saamme olla onnellisia, että meillä on kaikki hyvin. Perhe ja ystävät kaikki terveitä eikä kohdallemme ole miehen sairastumista lukuunottamatta sattunut mitään tradegioita tai sen suurempia menetyksiä.
Muutaman kerran oli viime syksynä lähellä että miehelle olis käynyt todella pahasti. Uskon kuitenkin suojelusenkeleihin ja että hänellä oli sellaisia matkassa kun selvisimme vain säikähdyksellä.
Uskon että edesmenneet rakkaamme jatkavat meidän kanssamme matkaa ja ovat läsnä henkinä ympärillämme. Joidenkin mielestä saattaa kuulostaa aivan älyttömältä, mutta itse ainakin saan tuota ajattelemalla itselleni turvallisemman ja rauhallisen olon.
Pienenä mulla oli aivan hirvittänä kuolemanpelko ja varsinkin mietin monesti iltaisin mitä mulle tapahtuu jos molemmat vanhemmat kuolee, miten selviän ja minne joudun? Itse ainakin aion puhua kuolemasta aivan rehellisesti ja suoraan pojalle sitten kun hän on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen siitä jotain. Meillä ei asiaa kotona kauheasti käyty läpi ja ehkäpä juuri siksi se oli itselle niin kamalan pelottava asia. Toki mulle kerrottiin että kuoleman jälkeen siirrytään taivaaseen, mutta sekin tuntui jotenkin ihan mielettömän hankalalta pienen lapsen koittaa ymmärtää.

En koe itseäni erityisen uskonnolliseksi ihmiseksi mutta mua on lapsesta asti opetettu joka ilta lausumaan iltarukous ja vielä edelleenkin teen sen ja kiitän siitä päivästä jonka olen saanu taas elää, oli se sitten ollut huono tai hyvä päivä. Mulle tulee tästä myös jollain tavalla turvallinen olo. Elämää ei saa pitää itsestäänselvyytenä, siitä pitää päivittäin olla kiitollinen :)

Tälläistä syvällistä pohdintaa tällä kertaa..
Tänään tuleekin sitten taas lastensuojelusta meille tädit käymään. Aion kysyä että kauanko nuo kotikäynnit vielä jatkuu. En ymmärrä oikein niiden tarkoitusta. Mehän käydään psykkellä perheenä kuitenkin säännöllisesti. Eri asia olisi jos olis kotioloissa jotain huolestuttavaa. Jotenkin on aina vähän epämukava olo kun vieraita ihmisiä tulee kotiin kyselemään meidän vointia.

Mies sai muuten myös nyt ajan pään kuvaukseen. Jes! Vihdoinkin.. Tätä on odotettu. Se jäi viime vuonna ottamatta koska mies ei siihen suostunut, hänellä kun on ahtaanpaikan kammoa ja kokee sen tutkimuksen ahdistavana. Lääkäri haluaa nyt kuitenkin varmistaa ettei olisi jotain neurologista vikaa.. varmaan siksi kun kuntoutuminen ei ole mennyt ihan niin nopeasti mitä oltiin oletettu.
Sanoivat että päästä saattaisi löytyä kasvain tai jokin ruhje joka on voinut saada alkunsa vaikka lapsena kaatumisen johdosta. Kuulostaa hurjalta mutta hetken aikaa toivoin että löytyisi jokin syy, jokin mikä voitaisiin hoitaa ja parantaa ja sitten mies olisikin ihan entisenlainen. Noh, ehkä se ei nyt mene niin kuitenkaan. Palaillaan siihen sitten myöhemmin, aika on ensi kuussa.

Mukavaa viikonloppua kaikille. Mä lähden huomenna päiväristeilemään työporukan kanssa :)

Käynti psykkellä ja mietteitä mitä sairasloman jälkeen

Lontoon matka meni kivasti, ilman mitään kommelluksia tai ongelmia. Syötiin, juotiin, katseltiin nähtävyyksiä, shoppailtiin ja sitä rataa :) Mies jaksoi nousta tavallista aikaisemmin ylös. Jopa lähtöaamuna kun meidän piti lähteä jo kuuden aikoihin kentälle, meni hyvin. Asioiden toistelu myöskin oli paljon vähäisempää kuin kotona. Oli rentouttava reissu, vaikka kotiin olikin ikävä loppumatkasta.
Kun tulimme kotiin, seuraavana päivänä meillä oli varattu tapaaminen miehen psykken ja lääkärin kanssa. Se meni samallalailla kuin aiemmatkin tapaamiset. Kerroin itse rehellisesti miten meillä menee ja mihin toivoisin parannusta. Mies kertoi aikomuksistaan palata marraskuussa töihin täysipäiväisesti ja sanoi olevansa aivan valmis jo suoraan 8 tuntisiin työpäiviin. He tarjosivat kuntouttavaa työtoimintaa jossa voisi aloittaa kevyesti muutaman kerran viikossa. Jokainenhan voi kuvitella että jos on vuoden pois työelämästä niin vaikeaa on sinne palata, saatika jos on vuoden ollut psyykkisesti sairas ja edelleen vasta kuntoutumassa rajusta psykoosista. Mun mielestä kuntouttava työtoiminta kuulostaa oikein hyvältä ja sovittiinkin miehelle aika jonkin miehen kanssa joka tietää siitä enemmän ja voisi kertoa minkälaista työtä olisi tarjolla.
Mies ei tietenkään ole tästä innoissaan ja aikoo vieläkin hakea kaupungilta työtä mielummin suoraan. Täytyy sanoa että olen itsekin todella huolissani hänen jaksamisestaan.
Kyllä hän jaksaa nousta ylös sängystä kun on aivan pakko ja kun tiedossa on jotain kivaa, mutta entä sitten nousu aamulla töihin, kun ei oikein huvittaisi? tai ei niin kiinnostavat työtehtävät?
Hänen mielialalääkitystään lisättiin hieman ja siitä on nyt tullut jonkin verran ahdistusta, mutta ei niin merkittävästi.. tai en itse ole ainakaan laittanu merkille.

Juhlimme tuossa eilen miehen synttäreitä. Mun vanhemmat tulivat meille yhdeksi yöksi ja kävimme kahvittelemassa miehen vanhempien luona jossa oli myös muita heidän sukulaisiaan. Kaikki meni hyvin, vaikka mies oli hieman hiljainen ja omissa ajatuksissaan aina välillä.
Käytiin perjantaina myös korkeasaaressa. Koko viikonloppu on mennyt paremmin jankkausten suhteen. Tänään hän on jankannut joitain asioita joita oli ''pantannut'' aiemmin, mutta neki olivat lyhyempiä kuin aiemmin. Toivotaan että sama tahti jatkuisi tästä eteenpäinkin.

On vielä sellainen homma, että miehelä on ollut oma firma isänsä kanssa jo vuosia mutta nyt kun töitä on ollut todella vähän, tai ei ollenkaan ja miehen isä on jo eläkeiässä on heidän pakko lopettaa firma kokonaan. Miehen on siis etsittävä ihan jotain muuta työtä. En tiedä onko tämä nyt hyvä vai huono asia. Toisaalta yrittäjyys on huono työ miehen sairauden kannalta.. liikaa stressiä ja epävarmuutta. Hän kaipaisi nyt säännöllisen työn jossa on säännöllinen rahantulos myös. Kaikki mikä lisää stressiä pitää minimoida. Joskin uusi työ tuottaa myös paljon stressiä, riippuen tietysti työstä. Mies itse haaveilee kaupungilta saavansa jotain ulkotyötä, esim. viheryksiköstä. Toisaalta se kuulostaisi hänen jutultaan eikä varmasti ole kovin kuormittavaa psyykkisestikään.
Toivon että hän löytäisi jonkun työn jossa viihtyy, se auttaisi varmasti kuntoutumaan paljon nopeammin mitä kotona oleminen.

Lokakuu tulee pian ja miehen sairasloma loppuu. Toisaalta he voivat jatkaakin sitä vielä mutta toivon itse ainakin että mies alkaisi pikkuhiljaa tekemään jotain. Oli se sitten sitä työtoimintaa tai jotain muuta, kurssia, koulutusta... Mutta itse olen ainakin sitä mieltä että mitä pitempään hän vielä on kotona sen pahempi... se taannuttaa ja silloin on vieläkin vaikeampaa palata työelämään takaisin. Kaikki tietää millaista on palata töihin vaikka 4viikon kesäloman jälkeen jo, entä kun on ollut kauemmin pois? Itsekin jo murehdin millaista on palata töihin pitkän kotona olon jälkeen. Onneksi itse saan olla vielä 7 kuukautta kotona pojan kanssa :) murehdin itse asiaa sitten lähempänä.

Haaveita tavallisuudesta

Oon alottanu fitfarmin superdietin :) Oon niin pettyny omaan kroppaani, ollu lapsen saannin jälkeen. Oon aina ollu hoikka, joskaan en ihan timmissä kunnossa aina. Ennen raskautta olin kyllä tosi pieni, kokoa 36, mutta nyt tuntuu et tää mahareppu ja jenkkikset vaan kasvaa ja kasvaa... Ennen pystyin syömään lähes kaikkee ja silti pysy paino aina samana. No tietty suuri syy on siinä etten oo töissä. Oon töissä kotihoidossa ja se on fyysisesti aika raskas työ.. kuljen niin työmatkat kuin asiakkaiden väliset matkat joko kävellen tai pyörällä.
Nyt tulee sit jumppailtuu ja käytyy lenkillä monta kertaa viikossa. Syömiset pyrin punnitsee ja syön monta kertaa päivässä pieniä annoksia. Vähän on tuottanu vaikeuksia syödä monta kertaa päivässä kun normaalisti olen syönyt yhen lämpimän aterian päivässä ja sen lisäksi napostellu välillä leipää tai jotain muuta pientä, eli siis oon syöny kauheen epäterveellisesti, vaikka herkkuja ei ookaan oikeen menny moneen viikkoon paljon. Oonhan mä normaalipainoinen nytkin mutta loput raskauskilot (5kg) pitäs saada pois sekä tietty kiinteytystä paljon. Saas nähdä kuinka käy, palailen asiaan sitten myöhemmin. Ainakin vielä oon aika innoissani tästä :)

Meidän lontoon matkakin lähenee. Lähdetään reissuun perjantaina aamulla ja tullaan takaisin sunnuntai iltana. Poika menee ekaa kertaa vähän pidemmäksi aikaa hoitoon, mutta eiköhän sekin mee ihan hyvin.

Miehellä on taas tuo änkkääminen eli asioide toistelu pahentunu. Välillä ei montaakaan ns.normaalia keskustelua käydä päivässä kun kaikki aika menee siihen että hänen pitää toistella asioita. En nyt tässä ala sen enempää kertomaan mitä asioita ne jankkaukset koskee, sillä kovin moni ei varmaan ymmärtäisi. Itse alan olemaan niin kauheen väsynyt tähän enkä löydä siihen mitään apua.
Kukaan ei voi ymmärtää millaista tää arki täällä meillä on. Mies saattaa olla ihan normaalin oloinen kun tavataan kavereita ja tuttuja (joskin kaikki jotka hänet on hyvin tuntenut ennen sairautta huomaa kyllä ettei hän ole oma itsensä vielä). Se olen minä joka joudun tämän kaiken kestämään. Ei hän esim. jankkaa muiden kuullen, tai jos tekee sen niin tekee niin hiljaa ettei muut kuule.
Mies nukkuu edelleen aamuisin todella pitkään, tai no päivähän on jo pitkällä kun hän nousee ylös.
Iltalääkkeet vaikuttaa sen verran että tekee olon levottomaksi ja usein hän saa unta vasta kahden jälkeen yöllä ja ennen sitä käy monta kertaa syömässä kun uni ei tule. Sitten käyn häntä herättämässä monta kertaa aamupäivällä ennen kuin pääsee ylös sängystä.

Välillä sitä oikeen miettii että mitä pahaa itse on tässä elämässä tehnyt että on ansainnut tämän kaiken. Pelottaa että itse väsähdän vielä niin pahasti että masennun totaalisesti tai muuten sekoan.
Oon silti todella onnellinen pojasta enkä kadu päivääkään että olen mieheni tavannut. En mä häntä oo missään vaiheessa lakannut rakastamasta. Tää on vaan pitkään kestävä vaikea vaihe jota ei pysty kiertää millään tavalla. Odotan vaan kovin sitä aikaa kun kaikki normalisoituu. Ihmiset tuppaa kaipaamaan aina jotain erikoita elämään ja muita kummallisia juttuja mutta itse oon nyt oppinu kaipaamaan sitä aivan normaalia arkea ja perhe-elämää jossa ollaan ihan tasavertaisia ja kaikki menee... no siis normaalisti :)

Kuulumisia

Heipä hei vaan jälleen :)

Ajattelin taas kirjottaa vähän kuulumisia. Täällä on menny hirveen vaihtelevasti..
Olin tuossa viikonloppuna vähän viihteellä.. kaverin tupareissa. Tarkoitus oli ensin, että mies tulee myös mukaan ja pojan piti mennä anoppilaan hoitoon. No he sitten soittivatkin lauantai aamusta että ovat mahataudissa ja poika ei sinne sitten tietty voinutkaan mennä hoitoon.
Vähän jännitti jättää lapsi miehelle, koska tämä oli vasta toinen kerta kun laittaa itsekseen pojan nukkumaan, antaa iltapalan jne... No hyvinhän kaikki oli mennyt, olivat peuhanneet, poika oli jopa syönyt mukisematta puuron :) Nukkumaan ei olisi malttanut millään mennä.. mutta sellasta se tuppaa meillä olemaan nyt joka ilta :D

Mulla oli hurjan kivaa pitkästä aikaa :) Oli ihanaa rentoutuu ja viettää aikaa tyttöporukassa (oli siellä tosin 1 mieskin) Olin yllättynyt seuraavana aamuna kun mies mukisematta nousi (mun pyynnöstä) hoitamaan poikaa.. Itsellä oli hiukan heikko happi ;)
Joten edistystä kai tämäkin.. meinaan eipä ole aiemmin hän noussut poikaa hoitamaan, mutta näemmä pakon edestä onnistuu sekin. ;)

Viikonlopun jälkeen mies oli kyllä aika väsyny taas ja sanoi että ahdistaakin aika paljon. Käytiin hänen vanhemmillaan ja sielläkin oli aika paljon omissa ajatuksissaan ja poissaoleva.. sai kuitenkin mökkiä rakennettuu hiukan.
Tänään ollut taas paljon parempi päivä. Mies on jaksanut hyvin leikkiä pojan kanssa, syöttää iltapuuron ja käydä suihkussa hänen kanssa. :) Tänää oli myöskin eka psykke käynti sitten kevään.. Nyt kesällä oli taukoa sieltä kun kaikilla oli kesäloma siellä. Mitä kyllä suuresti ihmettelen, eikö ne saa sijaisia? Kuulostaa vaan niin hassulta. Entäs ne ketkä voi vielä huonommin, ohjataanko heidätkin sitten vaan päivystykseen?

Oon aika innoissani kaikesta mitä on nyt luvassa. Ensi viikolla me lähdetään miehen kanssa KAHDESTAAN Lontooseen !! :) poika menee hoitoon anoppilaan. Sitten onkin pian miehen 30v syntymäpäivät. Juhlitaan niitä ensin mökillä jonne myös mun vanhemmat tulevat ja tarkoitus olisi käydä myös korkeasaaressa. Siitä viikon päästä me pidetään taas täällä meillä kavereille pikkuset pippalot, toivottavasti mahdollisimman moni pääsisi osallistumaan :)
Yhtä juhlaa tulossa ja sitten onkin pian joulu.. melkein ainakin :)

Tällä hetkellä meidän arkea varmaan eniten kuormittaa, tuo aikaisemminkin mainitsemani jankkaus :( Se on vaan niin totaalisen hajottavaa.. Välillä ei pystytä käymään edes kunnon keskustelua kun miehen pitää jankata jotain asiaa... Iltaa kohden se jollainlailla rauhoittuu, mutta muuten se jatkuu pisin päivää aina. Milläköhän sen saisi loppumaan? Olisiko jollaon jotakin neuvoja? Ollaan kyllä kokeiltu kolmen sarjaa (sanoo vain kolmesti), mutta ei se auta. Ei vaan jaksais ihan loputtomiin...

Kesäreissu

Aurinkoista päivää taas :))

Oltiin viime viikonloppu vanhempieni mökillä, syötiin, juotiin, uitiin.. kaikkea kivaa. Sitten mun äiti lähti meille pikku lomalle, kun ei hän juur oo käyny missään kesällä muuta kuin ollu mökillä vaan. Sitten saatiinkin idea et lähdetään tallinnaa päiväks, joten eilen oltii sit siellä. Oli ihan hauskaa kierrellä vanhassa kaupungissa, käydä jo tutuks tulleessa ravintolassa (Olde Hansa) syömässä ja juomassa maailman parasta olutta, kaneliolutta. Oli pikkasen liian kuuma päivä, mut en valita, kyllä sitä silti hyvin jaksoi :) Pikkumiehen ensimmäinen ulkomaanmatka, hän nautti ja jakso olla tosi hienosti reissussa mukana..
Me saatiin miehen kanssa pieni riitakin siellä aikaseks... Aloin jo väsymään siihen ku hän jankkas koko ajan ja aivan älyttömiä asioita.. (tätä jankkausta, kun samat älyttömät asiat pitää sanoa moneen moneen kertaan..), sitten hän ja mun äiti keskittyi lähinnä siellä juomiseen ja olivatki aika hyvissä jo kun saavuttii tallinnaan.. mä sitten hoidin poikaa, syötin, juotin, vaihdoin vaatteita ja vaippaa millon missäkin pikkasessa vessassa... siellä kuumuudessa :/
Oltiin syömässä ja en edes muista mistä se lähti, mutta sanoin miehelle että en yhtään ihmettele miksi hänen ex-vaimonsa halusi erota ja toi avioeropaperit hänelle... Todella harvoin mies mulle mistään suuttuu mutta siitähän se sitte lähti... Sano mulle, ettei ihmettele miksi mun exäni tahtoi erota musta ja voisin hänelleki tuoda paperit niin pääsis minusta eroon.... (me ei kyllä naimisissa olla). Sanoi vielä että saisi exänsä milloin vain takaisin jos haluaisi. Okei olihan tuo rumasti sanottu mutta niin se oli multakin rumasti sanottu...
Sitten pidettiinki mykkäkoulua siinä jonkun aikaa ja mies vaan mulkoili mua pahasti välillä.. Mun äidin kanssa tuli puhetta lapsista ja mies vaan siihen tokaisi että saa nyt nähdä kenen kanssa tuo tekee toisen lapsen, mulle tämä yksikin riittää...

Taisi olla vähän arka asia tuo mstä ensiksi hänelle sanoin.. Mieshän on ollut naimisissa aiemmin, se liitto kesti noin puolisen vuotta. Hänen ex-vaimonsa oli narsisti ja muutenkin nainen jolle ei riittänyt mikään, miehen kertoman mukaan hänen kanssaan oli todella vaikeaa ja ero oli oikeastaan helpotus, vaikka olikin tämän naisen päätös.. Olen vähän sitä mieltä että heidän ero on vieläkin jollakin tavalla käsittelemättä mieheltä. Onhan se suuri asia kun saa puoliksi täytetyt avioero paperit yhtäkkiä eteensä, vaikka on mennyt puoli vuotta takaperin naimisiin, sitten pitää jakaa kaikki yhteiset tavarat ja myydä yhteinen asunto..
Tiedän monta eroa läpi käyneenä, ettei ne koskaan ole helppoja. Mutta jokaisesta erosta oppii jotain. Enkä ole mitään suhdetta itse katunut, oli se sitten lyhyt tai pitkä. Ja ainahan se ihminen on joskus ollut hyvinkin tärkeä ja rakas, joten ei se erokaan ikinä ole helppo asia.

Tänään äitini lähtee takaisin kotiinsa. Mies lähtee kaverinsa kanssa vanhempiensa mökille käymään huomenna, saadaan pojan kanssa laatuaikaa kahdestaan :) Lauantaina onkin kaverini tuparit, johon mennään miehen kanssa.. Saa nähdä ollaanko loppuillasta sovussa ;)
Oikeasti me todella harvoin kunnolla riidellään ja kyllä se oon minä joka sen aina aloittaa ja usein jatkanki sitä riitelyä turhan pitkälle.. Mutta jokainen (pienikin) riita jää aina mun mieleen pitkäksi aikaa, enkä välttämättä unohda niitä ikinä. Mies unohtaa heti, tänäänkin kysyi että mistä se eilinen riita oikein alkoi ja mistä edes riideltiin.

Ainiin.. meidän poika täytti tänään 9kk :) iso pieni mies jo. Juhlittiin kaffeilla sitä, miehen vanhemmat oli myös täällä käymässä. Rankat juhlat kun poika nukahti kesken heidän vierailun :)

Häähaaveita ja alakuloa

Hei kaikki !! :)

Täällä on opittu konttaamaan ja aikamoista vauhtia tuo pienimies meneekin. Koko ajan saa olla silmä tarkkana, millon on eteisessä kenkä suussa ja millon olkkarissa hypistelemässä johtoja. On saanu jo kaadettuu pyykkitelineenki päällensä. Varmaan olis ikean reissu edessä pian että saadaa noi johdot jotenki fikususti piiloon ja dvd hyllyt seinään kiinni.
Ihanaa aikaa.. musta tää 7-8kk on ollut jollain lailla parasta aikaa pojan kanssa, kun viihtyy jo yksinään lelujen kanssa, osaa juoda itse jo pullosta ja oikeasti voidaan jo leikkiäkin keskenään :) Pallot on meillä nyt se kova juttu.

Katselin tuossa hääpukujakin yks päivä netistä ja vähän fiilistelin :) Mein olis tarkoitus siis mennä kesällä 2016 naimisiin, huom. tämä olis siis ajatuksena.. mutta ei olla lyöty lukkoon mitään ja riippuu tietty myös minkälainen on rahatilanne sillon.
Ei huolta, tästä ei ole tulossa silti mikään hääblogi :D Sillon tällön saatan mainita joskus jostain hääsuunnitelmista mutta en tule jauhamaan niistä kovinkaan paljon. En ole muutenkaan mikään häähössöttäjä.. Niistä tulee kivat bileet, meidännäköiset ja pienet.. Todelliset suunnitelmat alkais sitten vasta joskus vuoden päästä.

Eilen oli jollainlailla taas masentava päivä. En tiedä miksi mutta pidättelin itkua illalla ja mitenkäänpäin ei ollut hyvä olla. Johtuu varmaan siitä etten saanut mieheen taas eilen mitään kontaktia. Hän oli koko ajan menossa jossain ja me oltiin pojan kanssa kahdestaan. Syötiin sentään miehen tekemää ruokaa yhdessä ja illalla pienen aikaa katsottiin leffaa yhdessä. Jotkut päivät menee niin, ettei kamalasti edes jutella keskenään, vaan mies tuntuu jotenkin etäiseltä ja poissaolevalta.
Hän itse sanoo voivansa paremmin ja tuntuu olevan virtaa tehdä enemmän asioita.. mutta itse nään asian eri tavalla. Hän nukkuu vähintäänkin sinne 11.30 asti (joskus harvoin herää 11 aikaan), joskus heräilee vasta 13.30 aikoihin.
Välillä on niin yksinäinen olo kun herätään pojan kanssa 8-9 aikoihin, syödään aamupalaa, katsotaan piirrettyjä. leikitään ja usein lähdetään ulos/kauppaan. Ollaan keritty tekemään vaikka mitä jo kun mies vasta herää. Tuntuu että hän jää niin paljosta paitsi :(

Sitten kun hän herää niin usein tekee tikusta asiaa että pitää lähteä jonnekin, hänen on jotenkin vaikea olla kotona vaan tekemättä mitään.. varsinkin aamuisin. Eilenkin lähti autoajelulle heti päivällä herättyään, koska oli niin kuuma ja meillä on autossa hyvä ilmastointi. Me lähdettiin sitten pojan kanssa taas vaunulenkille ja puistoon.

Ei kaikki päivät ole tietty tälläisiä mutta usein on.. ja itse kärsin kovasti siitä että hän nukkuu niin pitkään ja päivät jää lyhyiksi. Ollaan paljon puhuttu asiasta ja hän sanoo aina että koittaa herätä aikaisemmin mutta asiaan ei silti ikinä tule muutosta.
Yksi syy pitkään nukkumiseen on tietty lääkitys joka pitää välillä hereillä pitkään yöhön.
Harmittaa niin paljon että hänen pitää syödä noita vahvoja lääkkeitä vielä pitkään.. Niitä aletaan vähentää pikkuhiljaa jossain vaiheessa, mutta siihen voi mennä vielä vuosikin ennenkuin vähennys aloitetaan :(

No mutta onhan niistä hyötyäkin, niiden avulla ehkäistään psykoosin uusiutuminen ja pidetään vointi sellaisena kuin se nyt on. Lääkitys ei ole ainut mitä tulee noudattaa, terapia on toinen todei tärkeä juttu, vaikkakaan mies ei sinne ikinä kovin mielellään menekään.

Miten tämä aina muuten menee negatiiviseksi tämä kirjoitus vaikka kuina aloitan positiivisille jutuilla.. En oikeasti edes ole mikään negatiivinen ihminen edes :)
Yritän seuraavalla kerralla kertoa vain positiivisia asioita.

Menkäähän ihmiset ulos nauttimaan kesästä! Se on kuitenkin aina niin lyhyt :)

Joskus voisi miettiä mitä suustaan päästää

Huh hellettä... :) En valita kyllä, ihana kesä. Tuli mullekin tuossa vuosia lisää, nyt siis 28v. Hui, koht siirrytää uudelle kymmenelle.

Miten nykyään tulee aina jotenkin surkee olo jos on koko päivän kotona, jos siis illalla huomaa ettei oikeen ole päivän aikana tehny mitään eikä käyny missään. Eilen kävin pojan kanssa kaupoilla kiertää alennusmyyntejä ja kirppiksellä. Sit kävin reippaana vielä 40min lenkillä illalla, heti oli parempi olo ku oli jaksanut tehdä jotain :)

Mua jotenkin harmittaa yksi asia kamalasti... Miehellä kun on tullu painoa aika paljon lisää, osaksi lääkkeiden takia ja sitten myös vähäisen liikunnan takia. Lääkkeet ilmeisesti hidastaa aineenvaihduntaa ja lisää ruokahalua, illalla varsinkin hänelle tulee muutama tunti lääkkeiden oton jälkeen kamala makeanhimo. Yleensä meiltä löytyy karkkia, keksiä tms epäterveellistä joita hän käy syömässä. Yleensä hän on itse ne sinne kaappeihin ostanut sillä itse vältän ainakin herkkujen ostelua.
Jos ei löydy muuta niin mies pupeltaa banaania tai pojan hedelmäsoseita (parempi vaihtoehtohan nämä on)
Niin sitten siihen mikä mua harmittaa.. Ei se, että miehellä on pakki kasvanu huomattavasti, ei en ole niin pinnallinen että mun tunteet alkaisi viiletä kun toisen ulkomuoto muuttuu, vaan se että muut ihmiset huomauttaa siitä hänelle koko ajan!!
Hänen vanhemmat, mun vanhemmat, heidän mökkinaapuri jopa on koko ajan heittämässä huulta, tyyliin ''koskas sulla on laskettu aika?'' ym typerää!

Aivan kun mieheni ei itse olisi huomannut muka koko asiaa, aivan kun hän ei muka välittäisi siitä ollenkaan.. Tottakai hän kärsii siitä ja painon nousu vaikuttaa muutenkin elämiseen. Miksei ihmiset voisi olla hieman hienotunteisempia? Eikö ne ymmärrä että aina ei painon nousulle voi mitään itse, varsinkin jos kyse on sairaudesta/lääkityksestä.
Me syömme ihan normaalisti ja aivan normaalia kotiruokaa. Puolivalmisteita käytetään myös jonkin verran mutta esim. mikroruokia meillä ei syödä ollenkaan. Syömme paljon salaattia ja kasviksia. Tottakai herkuttelemmekin sillointällöin, mutta ei edes joka viikko.
Ja liikutaan päivittäin, yhdessä ja erikseen. Sen lisäksi mies käy viikottain pelaamassa jalkapalloa, (kuuluu kuntoutukseen).

Joten pyytäisin ihmisiä nyt oikeasti muutaman kerran miettimään ennen kuin avaa sen suunsa, että onko aivan välttämätöntä huomauttaa toisen painosta?
Mies ei tunnu välittävän asiasta mutta tiedän kuinka paljon se häntä häiritsee ja hän usein mainitseekin asiasta ja kysyy haittaako mua se asia. Ei ei haittaa, eikä pitäisi ulkopuolisiakaan haitata!

Mies lähti tänään rakentamaan mökkiä. Meillä on siis oma pieni kesämökki rakenteilla, aivan miehen vanhempien mökin (ja siis kodin) viereen. Hän oli rakentamisen aloittanu jo ennen kun me tutustuttiin, joskus 2-3 vuotta sitten ja se on jo aika hyvällä mallilla.
Oon niin tyytyväinen kun mies jaksaa tehdä jotain, ja tosiaan toivon että hän myös rakentaa, ettei mene vaan löhöämiseksi. Mökin tekeminen on ollut hänelle tosi tärkeää ja oikein henkireikä.. Nyt tuntuu että sekin on jäänyt kun ei niitä voimavaroja oikein ole...
No ehkä sekin sitten vielä jonain päivänä valmistuu ja päästään viettää tupaantuliaisia :)
Eikä se laiskuutta ole, jos joku niin sanoo. Halua olisi mutta kun ei vaan saa aikaiseksi ja tottakai se myös masentaa häntä kun tuntuu siltä että muut vaan ahertaa töissä ja kotona ja hän on jotenkin ulkopuolella..
Se on tätä hidasta kuntoutumista, niin kuin ne lääkärit sanoo.

Nyt jään odottaa et poika herää, jos päästäis tänään uloskin vielä. Siellä taitaa olla lähemmäs 30 astetta lämpöä ja me ollaan kökitty sisällä koko päivä :( Ei sitä aina jaksa.... tai saa aikaiseksi. Saamatonta porukkaa täällä päin ;)

Posti toi yhteenvetoa

Eilen tultiin mökiltä ja oli tullut postia sieltä vuorovaikutuskeskuksesta jossa kävimme aluksi ahkeraan mutta olemme jo päättäneet käynnit siellä, nyt on kuitenkin seurantavaihe meneillään jonnekin syyskuuhun saakka, jonka aikana on muutama käynti jossa he seuraavat meidän, tai lähinnä miehen vointia ja meidän pärjäämistä perheenä.

Saimme postissa suunnitelman/yhteenvedon. Sitä lukiessa taas muistui mieleen, se miten vaikeaa aikaa meillä on oikeasti ollutkaan.. sen välillä unohtaa täysin kun arki tuntuu nyt niin normaalilta.. tai lähestulkoon normaalilta.
Otteita yhteenvedosta:

'' Asiakkuuden aikana tavoitteena oli toimia osaltaan isän kuntoutumisen tukena siten, että isä sai tilaa olla avopuolisonsa ja vauvansa kanssa hänen osastohoitonsa rinnalla. Isällä ei tuolloin vielä ollut kotilomia osastolta vaan hänelle määriteltiin lupaa ulkoilla sairaalan alueella. Isä oli toipumassa masennuspohjaisesta psykoosista. Sairaalahenkilökunnan mukaan isän toipuminen oli ollut odotettua hitaampaa.
Asiakkuuden alkaessa äiti, vastasi vanhemmuudesta yksinään isän ollessa osastohoidossa. Äiti ilmaisi epävarmuuttaan isän kuntoutumisen suhteen liittyen esimerkiksi mahdollisesti alkaviin kotilomiin, kuinka isän vointi kantaisi kotilomien ajan.
Äiti oli hyvin kyvykäs hoitamaan äitiyttä, mutta selvästikin perheen haasteellinen elämäntilanne, vauvan isän sairastuminen psyykkisesti, oli ollut hänelle yllätyksellisyydessään vaativa. ''

Käynnit siellä vuorovaikutuskeskuksessa oli ihan mukavia, varsinkin aluksi kun miehellä ei ollut kotilomia enkä pienen vauvan kanssa päässyt kovin usein käymään osastolla, niin oli mukavaa nähdä siellä ja varsinkin kun paikka oli niin kodinomainen, paljon mukavampi vaihtoehto verrattuna psykiatrisen sairaalan kokoushuoneeseen :D
Meitä myös videokuvattiin siellä ja saamme materiaalin joskus syksyllä itsellemme.

Tuo kohta ''vauvan isän sairastuminen psyykkisesti, oli ollut hänelle yllätyksellisyydessään vaativa..'' No... kenellepä ei olisi ollut? Ei ole mitään aivan kevyitä ja helppoja asioita, varsinkin kun on muutenkin uusi elämänvaihe aluillaan, äitinä. Voin silti sanoa että olen pärjännyt paljon paremmin kun monet muut tässä tilanteessa olisivat pärjänneet. En ikinä unohda tuota ajanjaksoa elämässä mutta ei kai tarvitsekaan.. Pitää vain toivoa että se jäi nyt ainoaksi kerraksi meidän elämässämme.
Vähän kauhistuttaa tulevaisuudessa toisen lapsen saaminen, että laukaiseeko se miehellä samanlaisen ahdistuksen ketjureaktion ja kaikki muistot esiin tästä vaikeasta ajanjaksosta?

Mies ei muista juurikaan aikaa osastolla kovin yksityiskohtaisesti, vain joitain pätkiä sieltä ja täältä... Hänelle se kai on hyvä asia, mutta olen myös hieman vihainen siitä, sillä itse muistan aivan kaiken, ne on oikein syöpynyt mun mieleeni.. Sen paikan hajusta lähtien aivan kaikki!
Ne jokaiset kerrat kun astuin hissiin ja menin osaston ovelle painamaan ovikelloa, ovelta näin jo usein miehen vaeltelemassa pitkällä käytävällä lasittunut katse silmissään, ylikasvaneet hiukset sekaisin, college housut roikkuen ja aina sama tumma huppari päällään.
Mitä me sitten teimme osastolla? No istuimme lähinnä, joko hänen huoneessaan tai olohuoneessa katsellen telkkaria ja välillä kävelimme osaston pitkää käytävää edestakaisin.
Välillä hän oli virkeämpi ja jaksoi seurustella, pelata korttia ja katsoa telkkaria. Mutta joskus hän tahtoi vain maata huoneensa sängyllä ja vain välillä käydä kävelemässä käytävällä. Joskus myös istui lattialla kyyneleet silmissään valitellen ahdistustaan.. ne kerrat olikin kaikkein vaikeimpia.

Nyt miehen ajatus tuosta ajasta on lähinnä huvittunut, miten hän on voinutkaan olla niin sekaisin? Ei enää varmaan tulisi mieleen kavuta keittiön pöydälle ja kaataa litra maitoa itsensä päälle? tai hypätä parvekkeelta alas keskellä talvea..
Mutta silti on paljon asioita jotka eivät ole niin kuin ennen, eikä ne välttämättä ikinä palaa ennalleen. Näillä on elettävä mitä meille on annettu.

Perjantai ja punaviini

Täällä taas möllötän yksin, kello on 0.11. Join huvikseni punaviiniä, piti juoda muutama lasillinen mutta joinkin 4 lasia. Mies meni kaverinsa kanssa paikalliseen käymään, joten eipä mulla näin perjantai illan ratoksi ollut muutakaan tekemistä. Muut juhlii.. ainakin musta tuntuu siltä että kaikki muut pitää hauskaa jossain ja minä täällä kotona märehdyn tekemättä mitään.

Mulla on aivan ihana poika. Tuntuu että tämä ikä joka hänellä nyt on (huomenna tulee 8kk täyteen) on aivan parasta aikaa! Hän ottaa jo kontaktia niin paljon, hänen kanssa pystyy leikkimään aivan eri tavalla kuin aiemmin, hän viihtyy yksikseenkin leikkien jo pitkiäkin aikoja lelujensa kanssa ja meille on tullut aika selvät päivärutiinit jo :) Rakastan häntä niin paljon että sydän meinaa pakahtua! <3

Huomaan että miehellekin poika on kaikki kaikessa. Vaikka hän ei aivan omatoimisesti osallistukaan pojan hoitoon, on hän silti hyvin tarkka hänen kanssaan. Hän vain liikaa olettaa että minä hoidan ja teen kaikki ne rutiinit pojan kanssa mitä päivään yleensä kuuluu... joten toki toivoisin mieheltä enemmän osallistumista. Ehkä sitten kun poika kasvaa, hän osallistuu enemmän.
Tänäänkin illalla kun mies tuli paikallisesta, hänen piti aivan ensiksi (pitsan uunin laiton jälkeen) mennä katsomaan poikaa, joka nukkui tyytyväisenä sängyssään.

Huomenna (tai oikeastaan siis tänään) pitäisi taas lähteä miehen vanhempien luokse. Käydään siellä usein viikonloppuisin ja muutenkin saatetaan viikolla käydä siellä päiväseltään. He asuvat tunnin ajomatkan päässä meistä. Meillä on myös oma mökki rakenteilla aivan heidän naapuriinsa, mies rakensikin sitä ahkerasti ennen sairastumistaan, mutta nyt sekin on vähän jäänyt.. rakentelee silloin kun sattuu huvittamaan.
On toki hauskaa käydä ''appivanhemmilla'' mutta joskus se tuntuu lähinnä rasitteelta... Miehestä tulee jotenkin vielä laiskempi heidän luonaan.... Nukkuu vielä pidempään mitä kotona, makoilee sohvalla eikä hoida poikaa kuin käskystä/pyynnöstä... tiedä sitten mistä johtuu?


Välillä ärsyynnyn miehen saamattomuudesta aivan hirveesti ja tulee sanottua pahastikin usein.. Mutta minkäs teet.. Hän todella harvoin  hermostuu muhun, mitä ihmettelen suuresti! en meinaan itsekään ole ihmisenä sieltä helpoimmasta päästä ;)
Toisaalta hänen vanhempiensa luokse on aina mukava mennä. Pidän hänen vanhemmistaan aivan todella paljon, olen aina pitänyt. Ja toisekseen, on mukavaa välillä itse levätä ja makoilla vaan sohvalla kun joku muu hoitaa poikaa :) Poikamme on heidän ensimmäinen lapsenlapsensa ja todella rakas tietenkin heille.. saan suuresti iloa itselleni kun katson vierestä miten he nauttivat ollessaan poikamme seurassa.

Tämä blogipäivitys vähän heitteli aiheesta toiseen, pahoittelut siitä. Saattaa johtua siitä, että äiti on vähän väsynyt tai siitä pienestä määrästä punaviiniä joka on vielä veressä, how knows? mutta ihanaa viikonloppua teille kaikille ja nauttikaa nyt näistä kesästä! puss!

Ala - ja Ylämäkiä

Päivän rauhallisin hetki, tai no yötähän tämä jo on, kello on 0.23. Mies ja poika nukkuu, tai no mies ravaa jääkaapin ja sängyn väliä.. lääkkeet pistää nälättää ja aiheuttaa muutenkin levotonta oloa, usein saa unesta kiinni vasta 02.00 jälkeen, ei ihmekään että nukkuu pitkälle päivään.

Millaista elämä on meillä sitten ollut kun mies kotiutui sairaalasta? Sen voin sanoa että erilaista kuin ennen. En tietenkään olettanutkaan kaiken olevan ennallaan niin pitkän sairaalajakson jälkeen mutta en myöskään kuvitellut sen olevan näin raskasta.
Alkuun kaikki meni paremmin ja mies oli tietysti kamalan helpottunut päästessään pois sairaalasta ja sai liikkua vapaasti ilman mitään rajoituksia. Masentunut hän kuitenkin oli ja se lisääntyi jonkin ajan päästä hänen päästessään kotiin, kertoi olonsa olevan välillä turvaton ja jopa pelottava. sen syvemmin hän ei osaa kertoa tunteistaan ja kaikesta muusta mitä pään sisällä liikkuu. Ennen puhuimme kaikesta mutta nyt hänestä on tullut sulkeutuneempi, hän ei edes psykiatrilleen kerro koko totuutta, ei puhu asioista niiden oikeilla nimillä. vähättelee sairauttaan ja uskoo että tulee takaisin ennalleen hyvinkin pian.

Meillä on ollut nyt muutaman kerran kunnon riidat täällä kotona. Tai oikeastaan minä olen hermostunut häneen. Olen itse todella voimakasluonteinen ihminen, näytän tunteeni isosti ja kun suutun, suutun kunnolla. Olen viskellyt tavaroita alas parvekkeelta ja rikkonut laseja keittiön lattialle.. Myöhemmin on kaduttanut, sillä poikamme on joutunut keskelle riitaa ja huutoa. Onneksi hän ei vielä kovin paljon ymmärrä.

Yksi riita lähti alkuun siitä, kun kysyin häneltä onko hänellä ollut niitä samoja eroamis ajatuksia mielessään kun silloin sairaalassa? Hän myönsi (rehellinen kun on) että on ollut. Tästä itse tietysti suutuin, miksi hän ei ollut ottanut asioita puheeksi, miksi pitää tuollaisia asioita sisällään. Hän ei osannut selittää, mutta lupasi olla rehellinen kaikista ajatuksistaan tästedes.
Ei mennyt kauaa aikaa kun hän myönsi jälleen kerran miettineensä pitäisikö meidän erota. Olisiko HÄNEN helpompi olla yksin. Tästä lähti meidän suhteen tähänastisin pahin tappelu aikaan, minä huusin, läimin häntä, rikoin astioita, heitin parvekkeelta alas meidän kuvan kehyksissä, itkin.. itkin.
Mies ei taaskaan osannut selittää ajatuksiaan, hän ei tiedä mistä eroajatukset tulevat hänen mieleensä, hän silti tahtoisi olla meidän kanssa ja uskoo että ne menevät pois hänen päästään ajan kanssa.
Olin pettynyt... Minä olin tukenut häntä koko sairastumisen ja sairaalassa olon ajan, olin ollut yksin kotona koko loppuraskauden, hoitanut kotia, hoitanut koiraamme ja silti käynyt melkein päivittäin katsomassa häntä. Synnytin yksin, hoidin poikaa ensimmäiset viikot yksin (lukuunottamatta muutamaa viikkoa jolloin äitini oli vielä apunani). Voin sanoa että moni muu olisi lähtenyt kävelemään jo aikoja sitten, mutta en minä. Olen lupautunut olemaan hänen kanssaan ja aion myös olla.

Lähdin vanhempieni luokse tuon riidan jälkeisenä päivänä, minulla ei ole ajokorttia joten mies kuskasi minut sinne, oli niin paljon tavaraa mukana sillä en tiennyt kauanko reissussa olisin.
Viikko oli mukava, tapasin ystäviäni ja vietin aikaa perheen kanssa, he saivat nauttia myös lapsenlapsen seurasta. Soittelimme n. kerran päivässä, lähinnä kuulumisia ja mitä olemme tehneet. Mies oli vanhempiensa luona tuon ajan.

Omat tunteeni olivat sekaisin, halusin niin kovin olla hänen kanssaan vaikka hän oli/on niin muuttunut. Ei ollenkaan sama ihminen johon rakastuin ja jonka kanssa halusin perustaa perheen. Tiedän että hän on sielultaan vielä se sama ihminen mutta en tiedä vieläkään tahtooko hän aivan oikeasti olla meidän kanssa niinkuin väittää, vai kapinoiko hänen sisällään jokin vapaudenkaipuu jota vastaan hän koittaa taistella?

Palasin viikon kuluttua takaisin, mies haki minut ja vietti vielä muutaman päivän kanssamme vanhempieni mökillä. Emme puhuneet riidastamme paljon mitään. Hän sanoi kuitenkin tahtovansa olla meidän kanssa, me olemme hänen perhe.
Sovimme tekevämme lapun johon kirjaamme asioita mitä kaikkea pitää tulla muuttumaan meidän elämässämme, sillä näin en enää jaksaisi jatkaa.
Teimme lapun jääkaapin oveen, listasimme siihen yhdessä asioita, aivan käytännön hommia, esim. että hän hoitaisi poikaa oma-aloitteisemmin ja huomioisi minua enemmän.
Tästä lapun tekemisestä on aikaa joku kuukausi. Aluksi huomasin selkeästi muutoksia, hän selvästi yritti. Huomioi minut enemmän, silitti, otti syliin ja hoiti poikaakin enemmän ja aivan omasta tahdostaan. Nyt on luisuttu vähän takaisin taas entiseen.. tai miten sen nyt sanoisi.. päivät ovat erilaisia. Toisinaan hän on energisempi, iloisempi ja jaksaa enemmän tehdä kaikkea ja on puheliaampikin. Toisinaan hän taas on aivan omissa ajatuksissaan, masentuneen oloinen, nukkuisi vaan ja kun puhun hänelle, hän vastaa kyllä mutta näen hänen silmistään ja eleistään ettei hän ole lainkaan läsnä.

Täläistä tämä on, meidän arki. Joskus menee paremmin ja joskus huonommin. Niin se tietysti on kaikille, mutta meillä se voi näkyä hyvinkin radikaaleina muutoksina.
Tämän kanssa oppii elämään, kai olen jotenkin jo oppinutkin, tai ennemminkin tottunut.

Oma koti kullan kallis, vaiko onko sittenkään?

Tänään on ollut oikeen kunnon vitutuspäivä suoraan sanoen.. muutamat itkutkin on tullu puserrettuu. Eniten harmittaa tällä hetkellä asua täällä missä asun! Muutin reilu vuosi sitten tänne kotipaikkakunnaltani missä olin asunu koko ikäni, tai no niillä seuduilla asuin vaikka muutin lähivuosina useaan otteeseen.
Muutin reilun 150km päähän ja minkä muunkaan takia kun miehen, olin raskaana jo tuolloin. Tämä on aika iso paikkakunta missä asun ja en vieläkään osaa liikkua täällä julkisilla kuin muutamaan tuttuun paikkaan. Ikävöin eniten ystäviäni ja perhettäni.. sitä kun voi vain mennä jonkun luokse spontaanisti lapsen kanssa tai ilman lasta. Kaipaan leikkipuistoseuraa ja kaipaan baariseuraakin.
Täällä aloitin ihan uudessa työpaikassa, valmistuin ammattiin juuri ennen kun tänne muutin ja siksi olikin helppoa hakea töitä ja ihmeekseni sain heti vakituisen paikan.
Viihdyin töissä ja sain muutaman kaverinkin sitä kautta, he tosin ovat myös perheellisiä joten tulee nähtyä harvoin.
Ja niinhän se on, että tässä iässä ystävystyminen on paljon vaikeampaa kun nuoruudessa.. mikä siihenkin mahtaa olla syynä?
Mies on asunu koko ikänsä näillä seuduilla ja hänen kaikki ystävät, perhe ja tutut ovat täällä lähellä ja hänelle on täysi mahdottomuus joskus muuttaa minun kotipaikkakunnalleni.

Oon tietty käynyt paljon tässä äitiysloman aikana kotiseuduilla mutta yleensä se on sellainen viikonloppureissu eikä siinä ajassa kerkeä näkemään kaikkia kavereita kun pitäisi perheenkin kanssa viettää aikaa. Olin tuossa toukokuussa viikon verran siellä pojan kanssa ja silloin tuli nähtyä muutamaa ystävää ja kierreltyä kaupungilla. Lähdin silloinkin sinne viikoksi vain koska kotona alkoi tilanne olemaan aika rauhaton ja oli pakko hakea hengähdytaukoa.

Tilanteesta tukalan tekee jotenkin se, että mies on sairaslomalla ollut viime syksystä asti ja näillä näkymin on loka-marraskuuhun asti jollon aikoo hakea lisää sairaslomaa ja sen päätyttyä pitää vielä isyysvapaan. Joten olemme siis 24h/7 yhdessä! Tottakai välillä tulee oltua napit vastakkain ihan siitäkin syystä, jokainen voi varmaan kuvitella tämän tilanteen?
Liikumme paljon ulkona ja käymme perheenä eri paikoissa, huomenna olisi tarkoitus lähteä kiertämään alennusmyyntejä ja ensi viikolla huvipuistoon kera miehen vanhempien. Mökkeilläänkin paljon, mutta aina mennään joka puolelle siis perheen kesken tai kahdestaan.
Pari lomamatkaakin on varattuna jo, loppukesään ja ensi vuodelle, joten ei ole tekemisen puute vaan...
Kaipaan niin sitä omaa aikaa ysävien kanssa!

Tuntuukin vapauttavalta lähteä kauppaan yksin tai lenkille. Meillä kun minä pääasiassa hoidan lapsen niin olen hänen kanssaan koko ajan.
Miehellä ei ole samoja voimavaroja kuin ennen sairastumista.. eeei sinne päinkään! Hän oli oikeastaan ennen työnarkomaani, heräsi arkisin aikaisin, teki pitkän työpäivän ja viikonloppujakin oli välillä työssä, haali itselleen liikaakin töitä välillä eikä muistanut levätä tarpeeksi.
Nyt hän nukkuu ainakin puoleenpäivään saakka ja usein pidempäänkin, ei saa välillä itseään millään ylös sängystä ja silti voi päivän mittaan olla väsynyt. Hän hoitaa lasta silloin kun itse pyydän, oma-aloitteisuutta ei juurikaan ole, vaikkakin on tullut hieman jo muutosta parempaan päin.
Kyllä hän seurustelee välillä pojan kanssa ja tykkää viettää hänen kanssa aikaa mutta syötöt, vaipan vaihdot ja pukemiset teen minä, ellen pyydä miestä tekemään.

Voi ku itsekin saisi joskus nukkua aamulla niin pitkään kun haluaa tai ottaa päiväunet heräämättä lapsen herättyä. No onhan niitä yksinhuoltajiakin, nekin jaksaa joten miksi minä en jaksaisi? Ja jaksanhan minä, ei se siitä ole kiinni. Kaipaan vain muitakin ihmisiä ympärille kuin lapsi ja mies, vaikka he kaikkein rakkaimpia olenkin.
Enkä koe tästä huonoa omaatuntoa, pitäähän ihmisillä olla ystäviä? Mite me tekimisimmekään ilman heitä?

Syntymä ja kotiinpaluu

Hei vaan taas! Voisin alkaakin taas ahkerammin kirjoittamaan tätä blogia ja pian aivan meille ajankohtaisista asioista ja meidän arjesta. Mutta palaan nyt vielä siihen aikaan kun mies oli sairaalassa.

Lapsemme, pieni ihme syntyi siis suunnitellulla sektiolla 6.11.2013. Poika joka muutti koko elämäni. Ei sitä äitiyttä turhaan ole hehkutettu, eikä sitä osaa edes kuvitella millaista on olla äiti ennenkuin sen itse kokee.
Meillä oli hoitokokous päivää ennen sektiota jossa lääkäri päätti ettei miestä voitaisi päästää mukaan synnytykseen :( Se oli kova pala, vaikkakin olin sen jo arvannut etukäteen. Onneksi äitini oli tullut muutama viikko aiemmin avukseni kotiin ja tuli mukaan sairaalaan.
Mies ei tuntunut olevan pahoillaan asiasta, ei varmaan oikein edes ymmärtänyt mistä tulee jäämään paitsi.
Sektio sujui oikein hyvin! Pieni poika mitoin: 3080g ja 49cm syntyi siis rv.39+2.
Poika kärsi happivajeesta ja veti lapsivettä keuhkoihin, joten hän vietti ensimmäisen vuorokauden lastenosastolla saamassa lisähappea. Minut kärrättiin sinne katsomaan häntä suoraan heräämöstä ja sain hänet seuraavana päivänä omaan huoneeseen.
Miehen vointi koheni koko ajan sähköhoitojen myötä ja odotin kovasti että he laskisivat hänet sieltä katsomaan poikaa sairaalaan. Hän soitti monta kertaa päivässä kysyäkseen miten minä ja poika voin. Aina juuri sähkön jälkeen hän ei muistanut lähitapahtumia ja rasitti kun piti kertoa samat asiat uudelleen moneen otteeseen ja monena päivänä peräkkäin.
Mun piti hoitaa poikaa osastolla ja samalla puhua miehen kanssa puhelimessa sen 100 kertaa päivässä samat asiat uudestaan ja uudestaan..... Jaksoin kuitenkin vain ja ainoastaan pojan vuoksi, olin niin yltiörakastunut häneen että tuntui että jaksaisin mitä vain.

No niinhän siinä sitten kävi, että miestä ei päästetty sairaalaan. Sovimme että käyn näyttämässä poikaa heti samana päivänä kun pääsen pois sairaalasta, joka sattuikin sopivasti olemaan isänpäivä :)
Aiemmin olin sitä mieltä etten sellaiseen paikkaan vie lasta, mutta saimme varattua kokoushuoneen omaan käyttöömme jonne tulisi myös äitini ja miehen vanhemmat.
Koitti isänpäivä ja olin itse todella innoissani ja myös jännittynyt siitä miten mieheni ottaisi lapsen vastaan.
Kaikki meni hyvin, mies itki kun näki pojan, piti sylissä ja vaihtoi vaippaa. Hän ei ollut aivan täydellisesti tilanteessa läsnä, osaksi vahvan lääkityksen ja osaksi sairauden vuoksi. Oli kuitenkin selvästikin hyvin ylpeä pojastaan ja onnellinen saadessaan hänet syliin, vaikkakin todella varovaisesti häntä hoiti ja oli epävarma omasta osaamisestaan.

Äitini oli vielä mun apuna täällä muutaman viikon ja lähti sitten takaisin omaan kotiinsa. Arki vauvan kanssa kahdestaan oli ihanaa ja rankkaa.. ei sitä osannut kuvitella miten paljon vauvan hoitaminen vaatii ja kaiken kun tekee yksin. Yöheräilyt 2 tunnin välein.. huoh sitä aikaa.
Sossut otti muhun myös yhteyttä, oli tehty alustava lastensuojeluilmoitus (se tehdään aina jos pienen lapsen jompikumpi vanhempi on pitkään sairaalassa mielenterveys tai päihdesyistä).
Kyselivät kovasti miten itse jakselen, en myöntänyt etten henkisesti kovinkaan hyvin sillä tahdoin jaksaa itse enkä myöskään halunnut antaa heille vaikutelmaa etten kykenisi hoitamaan lastani.
Suostuimme aloittamaan käynnit sellaisessa vuorovaikutuskeskuksessa missä juttelisimme niitänäitä, saisimme apuja arkeen ja missä mieheni voisi harjoitella vauvan hoitoa.
Käynnit alkoivat joulukuun alusta 2013.

Miehen vointi oli jo paljon parempi ja hän pääsi käymään kotona, niin että hänen vanhemmat olivat myös täällä mukana. Aluksi kolmena peräkkäisenä päivänä klo.12-19 ja sen jälkeen yövapaille.
Tuntui ihanalta saada hänet kotiin, myöskin erilaiselta kun olin tottunut olemaan yksin niin pitkään.
Joulu lähestyi ja pääsimme koko perhe tekemään jouluostoksia ja sekin tuntui juhlalta! Mies ei kauheasti jaksanut keskittyä ja väsyikin nopeasti mutta ei se haitannut, oli ihanaa olla ihan kuin oikea perhe!

Noin viikkoa ennen joulua mies pääsi viikon lomalle kotiin, jota jatkettiin joulun jälkeenkin. Oli siis avohoidossa mutta vielä kirjoilla sairaalassa.
Uudenvuoden jälkeen joskus tarkkaa päivää en muista, hänet uloskirjattiin vihdoinkin pois sairaalasta. Meidän arki sai alkaa kunnolla! Millaista se on ollut nyt puolisenvuotta? Siitä kirjotan myöhemmin ja muutenkin alan kirjoittamaan tämänhetkisestä elämästämme :)

Olen saanut yhden seuraajan! Kiva jos joku jaksaa käydä lukemassa ja vieläkin parempi jos tästä blogista olisi jollekin apua/vertaistukea!

Sähköhoitoja

No niin, voisin jatkaa taas kun lapsikin nukahti jo aikasin.

Miehen sairaalassa olo meni koko ajan vaan huonommin. Hän ei tykänny olla siellä ollenkaan ja puhu koko ajan hatkoista. Kerran koittikin karata mut tuli järkiinsä ja palas takasin.
Hän yleensä soitti mulle aamulla ensin tosi aikasin, heti kun oli herännyt siellä, joskus 7 jälkeen aamulla.. samat puheet aina, miten hän ei kestä olla siellä. Muisti oli myös olematon, saattoi soittaa vaikka 5 kertaa puolen tunnin sisään ja usein puhui niitä samoja asioita.
Hoitokokouksia  meillä oli kerran viikossa, siellä pohdittiin aina uusia hoitokeinoja ja lääkitystä, kun mikään ei tuntunut auttavan ja aina kun kokeiltiin uutta lääkitystä hänen vointi meni huonommaksi.

Sitten taas kerran oltiin hoitokokouksessa ja lääkitystä oltiin taas kerran muutettu. Hän ei ollut vähään aikaan päässyt käymään kotona ja lääkäri myöntyikin pieneen kotilomaan.. Lähdettiin sitten aamupäivästä kotona käymään, anoppi lähti hakemaan meille ruokaa ja jäimme miehen kanssa kahdestaan kotiin. Sitten alkoi taas ne levottomat puheet.. en tiedä mikä hänen päänsä sekotti, oliko ne kaikki lastentarvikkeet jotka oli laitettu kotiin valmiiksi vai johtuiko vain lääkemuutoksista?
Hän alkoi levottomaksi ja kaikki kärjistyi siihen, että hän hyppäsi meidän parvekkeelta alas, kerran koitti ja sain hänet napattua pois ovelta ja toisen kerran sai hypättyä vaikka mulla oli jo ote hänen paidastaan kiinni.
Samassa anoppi palas kaupasta, huusin hänet jo ovelta katsomaan takapihalle.. no onni onnettomuudessa että asutaan ensimmäisessä kerroksessa ja matkaa alas on n.2 metriä. Olis siinä silti voinut pahastikin käydä, siinä hän makas ja valitti selkäänsä... siinä kohtaa ajattelin että tääkin  vielä!!! Kuinka paljon meidän täytyy kestää tätä paskaa ja näitä vastoinkäymisiä!?
Mieheni hoki koko ajan siellä maassa ettei tahdo menettää mua, aivan  koko ajan...
Hänet vietiin kuvauksiin ja oltiin sairaalassa se koko päivä... yksi lannenikama oli murtunut, hän joutui käyttämään tukiliiviä muutaman kuukauden ja varoa selkää mutta se nyt oli pientä, pahemminkin olis voinut käydä.. ja hyvästi kotilomat taas pitkäksi aikaa!

Sitten meille tuli tuon tapauksen jälkeen lastensuojeluilmoitus. Musta se tuntui hiukan erikoiselta kun lapsi ei edes ollut tuolloin vielä syntynyt.. jouduin puhumaan sossujen kanssa alvariinsa puhelimessa ja olimme vieläkin tiukemmassa syynissä.
Itse kävin synnytystapa-arvioinnissa ja sain sektioajan päivälle 6.11.2013. Silloin pelotti aivan hirveästi miten selviän siitä, vaikkakin olimme suunnitelleet jo valmiiksi että saan äitini sinne mukaan.. ei se miehen läsnäoloa korvannut mutta helpotus kuitenkin ettei tarvinnut aivan yksin sinne mennä.

Miehen hoidossa mentiin nyt siihen, että hänellä alkoi lokakuun lopulla sähköhoidot. Se tuntui aluks ihan hirveän pelottavalta, otin paljon siitä hoitomuodosta selvää ja aloin ajatella positiivisemmin, jospa se kuitenkin auttais. Lääkäri sanoi että tämä olis nyt viiminen keino, kun lääkkeet ei olleet tuottanu toivottua tulosta. Mies oli ensin kovasti sähköhoitoa vastaan ja jännättiinkin miten kaikki oikeen menee ja suostuuko hän hoitoon.
Ensimmäisen sähköhoito kerran jälkeen hän soitti mulle, olin juuri tulossa neuvolasta ja hän kuulosti aivan omalta itseltään! Oli iloisen kuuloinen ja pitkästä aikaa juttelimme aivan normaalisti. Mulle tuli sanoinkuvaamattoman helpottunut olo, jospa se tästä sittenkin....
Meillä oli samana päivänä taas hoitokokous ja menin sinne luottavaisin mielin.. Mikä pettymys olikaan, kun mies oli entistä masentuneempi ja puhui vaan itsemurhasta koko ajan, kertoi miettineensä miten saa itseltään hengen.... Lysähdin henkisesti siihen paikkaan.. en vaan jaksanut enää. Muistan miten hoitokokuksen jälkeen mieheni meni omaan huoneeseen makaamaan ja istuin sängyn viereen ja silitin hänen päätään, oltiin ihan hiljaa siinä jonkin aikaa ja lähdin kotiin.
Sähköhoitoja suunniteltiin jatkettavaksi 3 krt viikossa.

Sitten tulikin se meidän suuri päivä.. <3 kerron siitä taas seuraavaksi.

Kotilomia ja levottomuutta

Hei taas! Onhan täällä kävijämäärän mukaan joitain käyny lukemassa tätä blogia, mahtavaa! :) Laittakaa ihmeessä kommenttia myös, olis kiva lukea, kysyäkin saa ihan mitä vaan! Ite toivoin että olis tämäntyylinen blogi löytynyt sillon aiemmin mutta en löytänyt mistään :( vertaistuki olisi ollut/olis ihan tervetullutta. Tuntuu muutenkin että jos mieli sairastuu, siitä ei puhuta.. ihan kuin olis jonkinlainen tabu vieläkin..

No niin mutta asiaan...
Mulla alkoi sitten sellainen työ-sairaala-koti ruljanssi päivittäin.. tein aamuvuoroa ainoastaan jonka jälkeen appivanhemmat hakivat mut töistä ja mentiin miestä katsoo ja illaksi palauduin kotiin. Oli tosi väsyttäviä päiviä.
Miehelläni alkoi paljon olemaan taas ajatuksia päässään ettei hän tiedä onko hänestä isäksi tai parisuhteeseen, oli jopa jossain kohtaa miettinyt että paranisiko hän jos me erottaisiin :( Oli kauhean raskasta kuulla tuollaista oman rakkaan suusta. Nyt olisi ollut aika milloin olis pitänyt järjestää asioita vauvaa varten valmiiksi yhdessä.
Taas otteita päiväkirjasta 18.3.2013
''ylihuomenna mieheni on ollut jo 2 viikkoa poissa kotoota! Aloin tänään miettiä et pitääks mun synnyttää tää lapsi alateitse sittenki, jos hän sit kerkeis synnytykseen mukaan, jos vaikka menis sen 2 viikkoo yli lasketun, mut en mä vaan pysty siihen :(
Tänään hän sano puhelimessa et on tajunnu mist kaikki johtuu, että kaikki stressi johtuu isäksi tulemisesta. Mä jotenki en haluu uskoo tohon.. miks yhtäkkiä? miks näin?
Paha mielihän siitä tuli, mun ja vauvan vuoksi. Ei oo tarkotus että tää pieni vauva jota mä kannan, olis jollekin stressin aihe, tän pitäs olla vaan ilonen ja ihana asia, no mulle ainakin on.''

Ja jos ihmettelette miksi olin kuvitellut alatiesynnytystä niin jo tuossa vaiheessa mulle oli itsestäänselvyys että synnytän lapsen sektiolla. Synnytyspelon vuoksi. 

Tässä kohtaa mulla alko olla vähän kiukkuakin miestäni kohtaan. Miks sen piti nyt sairastuu ja jättää mut kotiin yksin!? Nyt kun mä tarttin sitä kotona kaikken eniten.. Kaikki kaupassakäynnit ja neuvolakäynnit.. kaikki tehtävä yksin. Liikuin julkisilla kun ajokorttia ei ole. Neuvolaan menin taksilla. Sain paljon apua mieheni vanhemmilta mutta kovin paljon en heitäkään viitsinyt vaivata, heillä oli jo tarpeeksi siinä murhetta että heidän poika, ainut lapsi on sairaalassa ja he ajoivat joka päivä tunnin ajomatkan tänne ja takaisin, päästäkseen häntä katsomaan.

Ennen niin toisista huolta pitänyt ja empaattinen mieheni muuttui yhä itsekkäämmäksi. Ajatukset pyöri omassa itsessään ja jutut olivat myös aika itsekeskeisiä. Tässä vaiheessa tuli olo jo siitä että hän oli pelkkä varjo entisestä.

Sitten mulla alkoi äitiysloma, ensin pidin vuosilomapäiviä ja sitten 6.10 alkoi virallisesti äitiysloma. 25.9 mieheni pääsi ensimmäistä kertaa käymään kotona, samalla hänen lääkitystään vähennettiin sillä käytössä oli aika vahva lääkitys. Ku hän tuli käymään kotona, haimme naapurista pinnasängyn ja tarkoitus oli koota se makuuhuoneeseen heti, miehelläni ei kuitenkaan riittänyt voimia siihen vaan meni lepäämään keskenkaiken. Lisäksi hän oli kovin levoton, kiitos lääkityksen.
Tässä vaiheessa hoitokokouksessa puhuttiin että jos kaikki menee hyvin niin kotiin pääsisi 2-3 viikon päästä, tuostahan  mies oli innoissaan.. mitään meille ei luvattu kuitenkaan.

Sitten mieheni saikin jo täydet kotilomat ja hän pääsi lähtemään taksilla sairaalasta aamulääkkeiden jälkeen kotiin, muutaman kerran hän tuli kotiin ja olisi voinut kuvitella että se oli helpotus mutta ei... Hän ei pysynyt kuin muutaman minuutin paikoillaan, ravasi olohuoneen ja makuuhuoneen väliä, kävi sangyssä makoilemassa, sitten sohvalla, sitten kylvyssä ja koiran kanssa lenkillä ja taas sama toistui. Yritettiin katsoa leffaa, ei sekään onnistunut kun hän ei pysynyt paikoillaan.
Ja ne puheet.. Eropuheet alkoivat taas, kysyi jopa jo miten tehdään tulevan lapsen huoltajuuden kanssa ymym ja hetkeä myöhemmin minun piti olla todistelemassa hänelle että ei erota ikinä.
Eli hirveä epävarmuus tulevaisuuden suhteen ja samalla pelkäsi jäävänsä yksin.
Tappelimme kerran hänen täällä ollessa niin pahasti että huusin hänelle ja paiskoin lastentarvikkeita ympäri asuntoa, käskin painumaan helvettiin mun elämästä... Sitten hetkeen tullutkaan kotiin käymään, soitin osastolle ja kerroin miten huonosti meillä oli täällä mennyt ja sanoin etten jaksa ottaa häntä kotiin tuollaisena.

Mikään lääkitys ei tuntunut auttavan häneen, olo oli niin hänellä kuin meillä läheisilläkin toivoton :(
Mitä tapahtu kerran kun hänet lähetettiin huonokuntoisena kotilomalle.. kerron siitä toisella kertaa.

Ystäviä ja loman odotusta

Mulla on ihania ystäviä, ystäviä joille voin puhuu kaikesta. Ilman ystäviä en tiedä miten olisin jaksanu viime syksynä. Varsinkin mun paras ystävä, joka kyllä tunnistaa ittensä tästä, oli tuollon ja on mulle nyttenkin kaikki kaikessa!
Hänelle kerroin ensimmäiseks kaiken mitä oli tapahtunu, hän oli tosi järkyttyny tietenkin ja ehdotti että lähtisin pois hetkeks, takas sille paikkakunnalle josta olin lähtenytkin, tarjoutu jopa hakemaan mut. Sillon kävi hetken mielessä että olisin lhtenytkin mutten kuitenkaan uskaltanu.. mitä jos sattuu jotain ihan kamalaa sillä aikaa ku oon poissa... ja pitihän mun töissä kuitenkin käydä.

Tää mun ystävä tuli sitten mun luokse yks viikonloppu ja toi kamalasti lastentarvikkeita. Aiemmin oli ollut suunnitelma että menen viikoks käymään kotikonnuilla ja näkisin ystäviä, heti vaan kun äitiysloma alkaisi.. mut nyt sekin sitten peruuntui. Mieheni oli tarkoitus samaan aikaan lähteä siksi viikoksi lomamatkalle ystävänsä kanssa, matkakin oli jo tilattu.. mikä ny tietenkin peruttiin.
No ystäväni toi mulle ne tavarat jotka meidän piti mieheni kanssa yhdessä hakea..
Helpotus, olipa ainakin melkein kaikki nyt valmiina vauvaa varten, yks huoli taas vähemmän.
Vietettiin kivat pari päivää ystäväni kanssa ja sain hetken taas elää normaalia elämää, ilman huolia, ei edes kovin paljon juteltu miehestäni, oltiin vaan ja se olikin just sillon parasta.

Toinen helpotus oli, kun puhuin pomoni kanssa tästä tilanteesta. En kertonut mikä miehelläni on, sanoin hänen vaan sairastuneen enkä tiedä milloin hän pääsee pois sairaalasta.
Ymmärtäväinen pomoni ehdotti että pitäisin jo kertyneet lomapäivät ennen äitiyslomani alkua, jotenka mulla oli silloin enää 7 työpäivää jäljellä. Vaikka pidinkin työtä terapiana ja poispääsynä kotoota ja omilta ajatuksilta, tuntui loman alkaminen helpotukselta. Työ alkoi käymään jo fyysisesti niin raskaaksi ison mahan vuoksi että oli jo aikakin päästä lepäämään.
Ja mikä parasta, pääsisin katsoo miestäni mihin aikaan tahansa kun ei olut enää velvotteita työstä.

15.9 käytiin katsomassa appivanhempieni kanssa miestäni. Ennen vierailua hän soitti pariin otteeseen ja kertoi ikäväänsä. Kerroin miten kivaa oli ollut kun ystäväni oli käynyt meillä ja mitä kaikkea oltiin tehty ja mitä tarvikkeita oli jo vauvaa varten kotona. Mieheni kuulosti oikeasti iloiselta asiasta ja odotin kovasti pääseväni katsomaan häntä. Tuntui ihan kuin olisi mennyt treffeille, meikkasin ja puin itseni nätiksi. Halusin että kun mies näkisi minut niin hän muistaisi taas miten mua rakasti.

Vierailu meni hyvin. Mieheni oli päässyt eristyshuoneesta ja oli nyt vierihoidossa, joka tarkoitti sitä että hoitaja on lähellä kokoajan ja seuraa vointia. Hoitajat siellä vaikutti tosi mukavilta ja miehenikin oli jo paljon paremman oloinen ja puhuikin aivan järkeviä.
Muutama päivä meni taas paremmin. Osastolla meni ihan hyvin, mieheni vain oli tosi turhautunut siellä oloon ja itki paljon.. poti huonoa omaatuntoa siitä ettei ollut kotona pitämässä minusta huolta. Mietinkin että ei hän voinut kovin sairas olla kun ajatteli kuitenkin muita ihmisiä eikä pelkästään itseään.

Sitten kaikki meni taas huonompaan suuntaan... siitä lisää myöhemmin.

Pakkohoitoa ja eristystä

No niin, nyt on aikaa jatkaa kun on palauduttu kotiin pääsiäisen vietosta maalta.

Lainaan tässä mun päiväkirjatekstejä tuolta ajalta. Ihme kun en ollu päiväkirjaa rustaillu vuosiin ja aloin yhtäkkii kirjoittaa muutamaa viikkoo ennen miehen sairastumista.
Tämä merkintä on 7.9.2013 ''mulla on kamala ikävä, ikävä mun miestä, rukoilen kun en muutakaan voi.. Miten elämä voi mennä näin? Just kun kaikki oli hyvin.. oliks kaikki liian hyvin? Tahdon miehen takas kotiin, terveenä. Mun mieli on ihan hajalla täällä kotona yksin.. on niin hiljaista.''

No kun mieheni jäi sinne osastolle hänelle määrättiin heti vahvat lääkkeet ja kovasti toivottiin että hänelle annettaisiin kanssa unilääkkeitä koska ei ollut muutamaan viikkoon nukkunut kunnolla ja viime öinä ei nukkunut ollenkaan, ei myöskään ollut syönyt lähes mitään..
Kuulin seuraavana päivänä että hänet oltiin viety eristykseen koska oli käyttäytyny aggressiivisesti toista potilasta kohtaan. Siis mun mies?! Ei todellakaan hänen tapaistaan! Aina niin rauhallinen eikä ikinä missään tappeluissa, lukuunottamatta joskus jotain kännirähinöitä.

''Vieläkin välillä tulee sellanen olo että onko tää vaan pahaa unta, samaa mies sanoi iltaa ennen osastolle joutumistaan. Pelottaa että joudunko synnyttää yksin, miten pärjään vauvan kanssa? Ikinä ei oo ollu näin suurta huolta kenestäkään. Samalla huoli siitä että tahtooko mieheni olla mein kanssa perhe kun pääsee kotiin? Sen jutut on niin ristiriitaisia ja ymmärrän että se ei oo hän kun puhuu niitä mutta silti tulee mieleen että jos se jossain mielen sopukoissa ei tahdokaan olla mun kanssa? Mitä sitten teen ja minne meen? Alkaako tässä itekin sairastuu. Aivan tajuton ikävä :(''

Pääsin katsomaan miestäni hänen vanhempien kanssa seuraavana päivänä. Jännitin kauheasti että minkälainen hän on. Muistan vieläkin kun tultiin osastolle ja näin kaukaa jo mieheni, sairaalavaatteet päällä, kalpeana käveli pitkin käytäviä hitaasti.. Silmistä, puheesta, äänestä, liikkeistä.. kaikista huomasi miten oli vahvalla lääkityksellä. Halattiin lujaa kun nähtiin.
Muistan kun pidättelin itkuu koko tapaamisen ajan.. mentiin hänen huoneeseen jossa oli ollut lepositeissä. Karu huone jossa oli vaan sänky, josta roikkui siteet. Maattiin siinä kapealla sängyllä hetki kahestaan.
Mieheni kaipasi koko ajan vakuutteluja siitä että me ei erota ja mä en jätä häntä, sitä piti toistella koko ajan. Tuli tunne että jos tästä sittenkin selvitään ja hän pääsis pian kotiin.
Oli saanut puhelimensa käyttöön myös ja soitti illalla vielä ja kuulosti aika normaalilta, mitä nyt äänestä kuuli että oli vahvoissa lääkkeissä. Oli miettinyt mitä kaikkea kivaa tehtäisiin kun pääsee kotiin, tuli hyvä olo.
Tässä vaiheessa oli raskausviikoilla 31+0, ei enää kauaa siis äitiyslomaankaan.

Ei päästy muutamaan päivään tämän jälkeen käymään osastolla. Sanoivat että tärkeintä on nyt että mieheni saisi levätä rauhassa. Anoppini soitteli kuitenkin päivittäin parikin kertaa osastolle ja kysyi miten on mennyt, sain hänen kauttaan tietää kuulumisia.
Oli saanut nyt ekan kerran nukuttua kunnolla, helpottava uutinen. Itse kävin ahkeraan töissä ja työmatkatkin kuljin pyörällä. Olisinhan helposti saanut sairaslomaa mutta sillon tuntu että työ on parasta terapiaa.. En työpäivän aikana kerennyt paljon miettimään asioita. Illat kotona yksin oli niitä kurjimpia aikoja.. Vauva liikkui kamalasti mahassa, joten ei sentään ollu niin kovin yksinäistä :)

11.9 Soitin ensimmäisen kerran osastolle kyselleksäni vähän missä mennään. Miehestäni oli tehty pakkohoitopäätös! Siis MUN miehestä, PAKKOhoitopäätös.. Oli aika karun kuuloista kun hoitaja kertoi mielipiteensä.. hänen mielestään meidän tulevan lapsen syntymä oli suurin syy mieheni sairastumiseen. En voinut uskoa sitä! Niin kovasti ku me molemmar odotettiin tätä esikoista, oli toivottu ja odotettu lapsi.
Ei oltu keretty seurustelemaan kyllä kauaa kun tulin raskaaksi (n.4kk) mutta oltiin silti molemmat todella onnellisia tulevasta perheenlisäyksestä.
Onhan sitä ihmiset ennenkin saaneet lapsia eivätkä ole joutuneet psykoosiin... Mun mielestäni tässä oli nyt kyse muustakin eikä vain lapsen syntymisestä.
 Sitten kuulin anopiltani että mieheni oli saanut soittaa ja oli soittanut hänelle! Tulin vihaseksi siitä, miksi soittaa äidilleen kun voi soittaa mullekin?1 kysyäkseen mun kuulumisia ja miten vauva voi.
Oli ollut huolissaan nyt siitä, onko hän tappanut jonkun meistä? Oli jostain saanut tälläisen ajatuksen päähänsä kun meitä ei oltu päästetty häntä katsomaan.

Sitten päästiin kolmen päivän eron jälkeen katsomaan häntä osastolle. Olin oottanu tapaamista aivan kamalasti ja pettymys oli suuri kun päästiin paikalle niin meille kerrottiin, että pääsisimme katsomaan häntä vain lasin läpi ja 15min!!
Hän oli taas eristyshuoneessa. Siellä oli vain patja lattialla, tosi karu huone! Mieheni näytti entistä sairaammalta. Hän rupes itkemään kun tultiin oven taakse, ovessa oli pieni ikkuna, jonka kautta keskusteltiin. hän ei itse ymmärtäny ollenkaan miksi ei saanut nähdä meitä kunnolla ja koskettaa.
Oli edelleen siinä uskossa että on tappanut jonkun meistä (isänsä, äitinsä tai mut) ja ei uskonut kunnolla asiaa vaikka näki meidät. Kyseli miten vauva voi ja oli ilonen kun olin laittanut korun takaisin kaulaan, jonka olin aiemmin ottanut pois.
Oli entistä kurjempaa jättää hänet sinne karuun huoneeseen... Huojentunu olin kuitenkin siitä että jutteli ihan järkeviä asioita (tuota tappamisluuloharhaa lukuunottamatta)

Miten tästä kaikki jatkukaan?
Palaan taas myöhemmin jatkamaan. Nyt nautin kevään ensmäisistä päivistä ulkona :)

Miten kaikki oikein alkoi

Aloitin nyt minäkin tämän bloggaamisen ihmeellisen maailman. Saa nähdä onko musta tähän ja seuraako tätä kukaan.
Asiaan... Olen siis 27vuotias nainen ja perheeseeni kuuluu avomieheni ja 5kk ikäinen poika. Elämme aika tavallista elämää.. ainakin se siltä näyttää ulkopuolisen silmin, mutta totuus on vähän erilaista, niinkuin blogin nimestäkin voi päätellä.

Mistä aloittaisin.. Elämäni oli vielä vuosi sitten aika mukavaa ja ns.normaalia, odotin esikoista, olin muuttanut uudelle paikkakunnalle juuri valmistuttuani ja aloittanut uudessa työpaikassa. Niin paljon tapahtui lyhyeen aikaan, olin onnellinen ja kauhean rakastunut mieheeni, emme olleet seurustelleet edes kovin pitkään vielä.

Kesä tuli ja kaikki meni ihan kivasti, viihdyin töissä ja olin saanut uusia kavereita, raskauskin meni aika mukavasti, olin jo innoissani tulevasta lapsesta, olihan hän hartaasti toivottu esikoinen, meistä kumpikin odotti lapsen syntyvän niin kovasti.

Tuli syyskuun alku 2013 ja mieheni alkoi käyttäytyö kummasti, oli hirveän poissaoleva, nukkui huonosti ja ennen niin hyvön ruokahalun omaava lakkasi melkeinpä kokonaan syömästä. Mieheni on todella sosiaalinen, hauska ja puhelias, sellainen hauskuuttaja :) Yhtäkki hän oli kovin vaisu ja vetäytyi syrjään.
Epäilin jo vaikka mitä, osaksi varmaan hormoonihuuruissani ajattelin jo että hänellä on toinen.
Otin asian sitten puheeksi ja mieheni oli kummissaan miten edes voisin kuvitella hänellä olevan toista, oli kuitenkin itsekin huomannut olon erikoiseksi eikä tiennyt siihen syytä.
Ennen lähestulkoon työnarkomaani mieheni ei enää yksi päivä olis jaksanutkaan lähteä töihin, kävi hakemassa sairaslomaa.. työuupumus, sitäkö se olikin? Hetken olin jo helpottunut, onneks ei vakavempaa... voi kun oisin sillon vielä tiennyt mihin kaikkeen se päätyisi.

Sitten alkoikin erikoiset puheet, yhtäkkiä mieheni piti kertoa minulle kaikki mitä päässä liikkuu. Tunnustuksia, ajatuksia jotka moni pitäisi oman pään sisällä. Esimerkkejä näistä ajatuksista: Kun tavattiin en ollut hänen mielestään tarpeeksi hyvännäköinen, rintani olivat liian pienet.. miten hänestä ei olisi elämään mun kanssa perheenä, miten hän on ajatellut exiään meidän petipuuhien aikana.. ymymym. En voinut uskoa kuulemaani todeksi, revin yhtenä iltana rikki hänen antamansa sydän kaulakorun, itkin, itkin itkin....
Seuraavana aamuna tästä tapahtumasta mies oli käynyt tutulla psykiatrilla joka määräsin hänelle mielialalääkkeet ja rauhottavia, mieheni haki minut töistä ja oli kirjoittanut minulle koskettavan kirjeen, jossa kertoi tietävänsä nyt että on sairastunut ja ne asiat joita minulle on sanonut eivät ole tosia vaan hänen sairaudestaan johtuvia ja miten hän rakastaa monia sellaisena kuin olen.. oli myöskin käynyt vaihdattamassa koruuni uuden ketjun.

Saimme puhuttua ja mieleni oli aika rauhallinen, vaikka ne asiat joita häneltä kuulin eivät unohtuneet. Meni muutama päivä ja mieheni oli rauhaton, ei edelleenkään syönyt juuri mitään, ei nukkunut silmäystäkään, puheli omituisia, kävi autoajeluilla rauhoittaakseen mieltään. Ei ollut kovinkaan paljon paikoillaan, saattoi kydä 3x kylvyssä pienen ajan sisään, koiran kanssa lenkillä monesti ja niillä autoajeluilla. Emme voineet edes katsoa telkkaria enää yhdessä, sillä hänen piti mainita minulle joka kerta kun katsoi jotakin naista, esim. ''katoin tuon naisen tissejä''..

Aloin jo ajatella että ehkä ne lääkkeet, jotka hän oli saanut olivat vain entisestään sekoittanut hänen mieltään. Mieheni lopettikin kyseiset lääkkeet päivän käytön jälkeen.. rauhoittavia otti silti. Koitti saada unta.. turhaan.
Mun oli raskasta käydä töissä kun en saanut öisin nukuttua kun mies piti ramppaamisillaan ja puheillaan mua hereillä, en tienny mitä oikeen olis pitänyt tehä, aloin jo pelkäämään että hän tekis itelleen jotain, niin sekaisin oli.
Sitten yhtenä yönä, se oli jo aamuyötä ja mun piti herätä muutaman tunnin päästä töihin. Mieheni tuli viereeni sohvalle, polvistui ja sanoi että jokin hänen päässään käskee häntä puukottamaan mua. Pelästyin.. en sitä että hän tekis jotain, vaan sitä että nyt ei kaikki todellakaan oo hyvin ja hänet on saatava hoitoon ja pian.
Soitin hänen vanhemmilleen, heillä kestää ajaa meille n.tunti, kerroin miehellenikin että nyt on parempi että hän menee heidän luokseen lepäämään, ihan senkin takia että saisin itse nukuttua edes yhden yön kunnolla.

Lähdin töihin ja koitin olla ajattelematta mitään. Puoliltaäivin mieheni soittaa minulle hyväntuulisena että kaikki on ihan hyvin ja hän luulee vain sen lääkkeen olleen syy hänen outoon käytökseen ja varmasti palautuisi normaaliksi kun lopetti lääkkeen. Olin helpottunut kuullessani hänet lähes normaalina.
Tästä meni reilu tunti ja mieheni soittaa taas minulle töihin, nyt sekavana selittää että hänen vanhempansa yrittää tappaa hänet ja pyysi minulta apua. Rauhoittui kuitenkin kun sain hänet vakuutetuksi ettei kukaan yritä häntä tappaa, vaan auttaa. Tuon puhelun jälkeen oloni oli tosi levoton. Selkääni menivät kylmät väreet, en ollut kuullut häntä noin sekava ikinä.

Tästä meni alle tunti niin mieheni äiti soitti minulle että he olivat ajaneet psykiatrisen sairaalan pihaan ja mieheni oli karannut pihasta ja nyt häntä etsii poliisit ja muutama vapaaehtoinen.
Hätäännyin ja lähdin töistä heti, pyysin mieheni isää hakemaan minut työpaikalta sillä julkisilla sinne meno olisi kestänyt liian kauan, enkä edes tiennyt missä paikka sijaitsee.
Soitin äidilleni työpaikkani pihalta ja romahdin täysin... olin pitänyt mieheni omituisuuksia salassa perheeltäni mutta nyt oli pakko kertoa kaikki. Mä itkin, äiti itki....

Odotin ja odotin appiukkoa hakemaan, hän oli ensin menny väärälle paikkaa odottamaan minua koska ei tiennyt missä olin töissä. Sillä hetkellä ku astuin autoon, appiukkoni kännykkä soi, sieltä soitti mieheni, oli lainannut joltain kännykkää, kertoi sijaintinsa. Helpotus...
Ajoimme sinne minne mieheni meidät oli neuvonut. Siellä hän istui mutaisena maassa, oli heittänyt kännykkänsä jonnekin ojaan, oli sekaisin mutta kertoi selkeästi ''reissustaan'', miten oli lähtenyt karkuun, luullut olevansa kuollut, etsinyt hautakiveään, uudestisyntynyt ja sitten taas luullut olevansa helvetissä... Tässä vaiheessa en enää tienny mitä ajatella, halasin vaan häntä kovaa, olin onnellinen että hän löytyi ja oli elossa.
Ajoimme takaisin psyk.sairaalaan päivystykseen, siellä mieheni kertoi aivan alusta kaiken, muisti ihmeen hyvin kaikki tapahtumat ja kuulosti aivan selkeältä, naureskeli jo monia juttuja mitä oli sanonut.
Päädyimme siihen että hän jää osastolle, ei meillä oikein olis ollut edes vaihtoehtoja. Oli kamalaa jättää hänet sinne ja lähteä kotiin, tyhjään kotiin yksin. Kotona romahdin täysin lattialle, itkin ja itkin. Olin kuullut hänen vanhemmiltaan kaikki yksityiskohdat (lähes kaikki siis, paljon myöhemmin kuulin mieheltäni asioita joita hänen vanhempansa eivät olleet kertoneet). Mieheni oli koittanut hypätä liikkuvasta autosta ikkunasta ulos, heidän ajaessaan sairaalaan, ennen pakoreissua. Anoppini oli juuri saanut vedettyä hänet takista takaisin penkille. Niin pienestä oli kiinni että olis tapahtunu jotain hirveää :(

Tarina jatkuu.... kirjoitan myöhemmin lisää mitä sitten tapahtui.