Oon alottanu fitfarmin superdietin :) Oon niin pettyny omaan kroppaani, ollu lapsen saannin jälkeen. Oon aina ollu hoikka, joskaan en ihan timmissä kunnossa aina. Ennen raskautta olin kyllä tosi pieni, kokoa 36, mutta nyt tuntuu et tää mahareppu ja jenkkikset vaan kasvaa ja kasvaa... Ennen pystyin syömään lähes kaikkee ja silti pysy paino aina samana. No tietty suuri syy on siinä etten oo töissä. Oon töissä kotihoidossa ja se on fyysisesti aika raskas työ.. kuljen niin työmatkat kuin asiakkaiden väliset matkat joko kävellen tai pyörällä.
Nyt tulee sit jumppailtuu ja käytyy lenkillä monta kertaa viikossa. Syömiset pyrin punnitsee ja syön monta kertaa päivässä pieniä annoksia. Vähän on tuottanu vaikeuksia syödä monta kertaa päivässä kun normaalisti olen syönyt yhen lämpimän aterian päivässä ja sen lisäksi napostellu välillä leipää tai jotain muuta pientä, eli siis oon syöny kauheen epäterveellisesti, vaikka herkkuja ei ookaan oikeen menny moneen viikkoon paljon. Oonhan mä normaalipainoinen nytkin mutta loput raskauskilot (5kg) pitäs saada pois sekä tietty kiinteytystä paljon. Saas nähdä kuinka käy, palailen asiaan sitten myöhemmin. Ainakin vielä oon aika innoissani tästä :)
Meidän lontoon matkakin lähenee. Lähdetään reissuun perjantaina aamulla ja tullaan takaisin sunnuntai iltana. Poika menee ekaa kertaa vähän pidemmäksi aikaa hoitoon, mutta eiköhän sekin mee ihan hyvin.
Miehellä on taas tuo änkkääminen eli asioide toistelu pahentunu. Välillä ei montaakaan ns.normaalia keskustelua käydä päivässä kun kaikki aika menee siihen että hänen pitää toistella asioita. En nyt tässä ala sen enempää kertomaan mitä asioita ne jankkaukset koskee, sillä kovin moni ei varmaan ymmärtäisi. Itse alan olemaan niin kauheen väsynyt tähän enkä löydä siihen mitään apua.
Kukaan ei voi ymmärtää millaista tää arki täällä meillä on. Mies saattaa olla ihan normaalin oloinen kun tavataan kavereita ja tuttuja (joskin kaikki jotka hänet on hyvin tuntenut ennen sairautta huomaa kyllä ettei hän ole oma itsensä vielä). Se olen minä joka joudun tämän kaiken kestämään. Ei hän esim. jankkaa muiden kuullen, tai jos tekee sen niin tekee niin hiljaa ettei muut kuule.
Mies nukkuu edelleen aamuisin todella pitkään, tai no päivähän on jo pitkällä kun hän nousee ylös.
Iltalääkkeet vaikuttaa sen verran että tekee olon levottomaksi ja usein hän saa unta vasta kahden jälkeen yöllä ja ennen sitä käy monta kertaa syömässä kun uni ei tule. Sitten käyn häntä herättämässä monta kertaa aamupäivällä ennen kuin pääsee ylös sängystä.
Välillä sitä oikeen miettii että mitä pahaa itse on tässä elämässä tehnyt että on ansainnut tämän kaiken. Pelottaa että itse väsähdän vielä niin pahasti että masennun totaalisesti tai muuten sekoan.
Oon silti todella onnellinen pojasta enkä kadu päivääkään että olen mieheni tavannut. En mä häntä oo missään vaiheessa lakannut rakastamasta. Tää on vaan pitkään kestävä vaikea vaihe jota ei pysty kiertää millään tavalla. Odotan vaan kovin sitä aikaa kun kaikki normalisoituu. Ihmiset tuppaa kaipaamaan aina jotain erikoita elämään ja muita kummallisia juttuja mutta itse oon nyt oppinu kaipaamaan sitä aivan normaalia arkea ja perhe-elämää jossa ollaan ihan tasavertaisia ja kaikki menee... no siis normaalisti :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti