Sähköhoitoja

No niin, voisin jatkaa taas kun lapsikin nukahti jo aikasin.

Miehen sairaalassa olo meni koko ajan vaan huonommin. Hän ei tykänny olla siellä ollenkaan ja puhu koko ajan hatkoista. Kerran koittikin karata mut tuli järkiinsä ja palas takasin.
Hän yleensä soitti mulle aamulla ensin tosi aikasin, heti kun oli herännyt siellä, joskus 7 jälkeen aamulla.. samat puheet aina, miten hän ei kestä olla siellä. Muisti oli myös olematon, saattoi soittaa vaikka 5 kertaa puolen tunnin sisään ja usein puhui niitä samoja asioita.
Hoitokokouksia  meillä oli kerran viikossa, siellä pohdittiin aina uusia hoitokeinoja ja lääkitystä, kun mikään ei tuntunut auttavan ja aina kun kokeiltiin uutta lääkitystä hänen vointi meni huonommaksi.

Sitten taas kerran oltiin hoitokokouksessa ja lääkitystä oltiin taas kerran muutettu. Hän ei ollut vähään aikaan päässyt käymään kotona ja lääkäri myöntyikin pieneen kotilomaan.. Lähdettiin sitten aamupäivästä kotona käymään, anoppi lähti hakemaan meille ruokaa ja jäimme miehen kanssa kahdestaan kotiin. Sitten alkoi taas ne levottomat puheet.. en tiedä mikä hänen päänsä sekotti, oliko ne kaikki lastentarvikkeet jotka oli laitettu kotiin valmiiksi vai johtuiko vain lääkemuutoksista?
Hän alkoi levottomaksi ja kaikki kärjistyi siihen, että hän hyppäsi meidän parvekkeelta alas, kerran koitti ja sain hänet napattua pois ovelta ja toisen kerran sai hypättyä vaikka mulla oli jo ote hänen paidastaan kiinni.
Samassa anoppi palas kaupasta, huusin hänet jo ovelta katsomaan takapihalle.. no onni onnettomuudessa että asutaan ensimmäisessä kerroksessa ja matkaa alas on n.2 metriä. Olis siinä silti voinut pahastikin käydä, siinä hän makas ja valitti selkäänsä... siinä kohtaa ajattelin että tääkin  vielä!!! Kuinka paljon meidän täytyy kestää tätä paskaa ja näitä vastoinkäymisiä!?
Mieheni hoki koko ajan siellä maassa ettei tahdo menettää mua, aivan  koko ajan...
Hänet vietiin kuvauksiin ja oltiin sairaalassa se koko päivä... yksi lannenikama oli murtunut, hän joutui käyttämään tukiliiviä muutaman kuukauden ja varoa selkää mutta se nyt oli pientä, pahemminkin olis voinut käydä.. ja hyvästi kotilomat taas pitkäksi aikaa!

Sitten meille tuli tuon tapauksen jälkeen lastensuojeluilmoitus. Musta se tuntui hiukan erikoiselta kun lapsi ei edes ollut tuolloin vielä syntynyt.. jouduin puhumaan sossujen kanssa alvariinsa puhelimessa ja olimme vieläkin tiukemmassa syynissä.
Itse kävin synnytystapa-arvioinnissa ja sain sektioajan päivälle 6.11.2013. Silloin pelotti aivan hirveästi miten selviän siitä, vaikkakin olimme suunnitelleet jo valmiiksi että saan äitini sinne mukaan.. ei se miehen läsnäoloa korvannut mutta helpotus kuitenkin ettei tarvinnut aivan yksin sinne mennä.

Miehen hoidossa mentiin nyt siihen, että hänellä alkoi lokakuun lopulla sähköhoidot. Se tuntui aluks ihan hirveän pelottavalta, otin paljon siitä hoitomuodosta selvää ja aloin ajatella positiivisemmin, jospa se kuitenkin auttais. Lääkäri sanoi että tämä olis nyt viiminen keino, kun lääkkeet ei olleet tuottanu toivottua tulosta. Mies oli ensin kovasti sähköhoitoa vastaan ja jännättiinkin miten kaikki oikeen menee ja suostuuko hän hoitoon.
Ensimmäisen sähköhoito kerran jälkeen hän soitti mulle, olin juuri tulossa neuvolasta ja hän kuulosti aivan omalta itseltään! Oli iloisen kuuloinen ja pitkästä aikaa juttelimme aivan normaalisti. Mulle tuli sanoinkuvaamattoman helpottunut olo, jospa se tästä sittenkin....
Meillä oli samana päivänä taas hoitokokous ja menin sinne luottavaisin mielin.. Mikä pettymys olikaan, kun mies oli entistä masentuneempi ja puhui vaan itsemurhasta koko ajan, kertoi miettineensä miten saa itseltään hengen.... Lysähdin henkisesti siihen paikkaan.. en vaan jaksanut enää. Muistan miten hoitokokuksen jälkeen mieheni meni omaan huoneeseen makaamaan ja istuin sängyn viereen ja silitin hänen päätään, oltiin ihan hiljaa siinä jonkin aikaa ja lähdin kotiin.
Sähköhoitoja suunniteltiin jatkettavaksi 3 krt viikossa.

Sitten tulikin se meidän suuri päivä.. <3 kerron siitä taas seuraavaksi.

Kotilomia ja levottomuutta

Hei taas! Onhan täällä kävijämäärän mukaan joitain käyny lukemassa tätä blogia, mahtavaa! :) Laittakaa ihmeessä kommenttia myös, olis kiva lukea, kysyäkin saa ihan mitä vaan! Ite toivoin että olis tämäntyylinen blogi löytynyt sillon aiemmin mutta en löytänyt mistään :( vertaistuki olisi ollut/olis ihan tervetullutta. Tuntuu muutenkin että jos mieli sairastuu, siitä ei puhuta.. ihan kuin olis jonkinlainen tabu vieläkin..

No niin mutta asiaan...
Mulla alkoi sitten sellainen työ-sairaala-koti ruljanssi päivittäin.. tein aamuvuoroa ainoastaan jonka jälkeen appivanhemmat hakivat mut töistä ja mentiin miestä katsoo ja illaksi palauduin kotiin. Oli tosi väsyttäviä päiviä.
Miehelläni alkoi paljon olemaan taas ajatuksia päässään ettei hän tiedä onko hänestä isäksi tai parisuhteeseen, oli jopa jossain kohtaa miettinyt että paranisiko hän jos me erottaisiin :( Oli kauhean raskasta kuulla tuollaista oman rakkaan suusta. Nyt olisi ollut aika milloin olis pitänyt järjestää asioita vauvaa varten valmiiksi yhdessä.
Taas otteita päiväkirjasta 18.3.2013
''ylihuomenna mieheni on ollut jo 2 viikkoa poissa kotoota! Aloin tänään miettiä et pitääks mun synnyttää tää lapsi alateitse sittenki, jos hän sit kerkeis synnytykseen mukaan, jos vaikka menis sen 2 viikkoo yli lasketun, mut en mä vaan pysty siihen :(
Tänään hän sano puhelimessa et on tajunnu mist kaikki johtuu, että kaikki stressi johtuu isäksi tulemisesta. Mä jotenki en haluu uskoo tohon.. miks yhtäkkiä? miks näin?
Paha mielihän siitä tuli, mun ja vauvan vuoksi. Ei oo tarkotus että tää pieni vauva jota mä kannan, olis jollekin stressin aihe, tän pitäs olla vaan ilonen ja ihana asia, no mulle ainakin on.''

Ja jos ihmettelette miksi olin kuvitellut alatiesynnytystä niin jo tuossa vaiheessa mulle oli itsestäänselvyys että synnytän lapsen sektiolla. Synnytyspelon vuoksi. 

Tässä kohtaa mulla alko olla vähän kiukkuakin miestäni kohtaan. Miks sen piti nyt sairastuu ja jättää mut kotiin yksin!? Nyt kun mä tarttin sitä kotona kaikken eniten.. Kaikki kaupassakäynnit ja neuvolakäynnit.. kaikki tehtävä yksin. Liikuin julkisilla kun ajokorttia ei ole. Neuvolaan menin taksilla. Sain paljon apua mieheni vanhemmilta mutta kovin paljon en heitäkään viitsinyt vaivata, heillä oli jo tarpeeksi siinä murhetta että heidän poika, ainut lapsi on sairaalassa ja he ajoivat joka päivä tunnin ajomatkan tänne ja takaisin, päästäkseen häntä katsomaan.

Ennen niin toisista huolta pitänyt ja empaattinen mieheni muuttui yhä itsekkäämmäksi. Ajatukset pyöri omassa itsessään ja jutut olivat myös aika itsekeskeisiä. Tässä vaiheessa tuli olo jo siitä että hän oli pelkkä varjo entisestä.

Sitten mulla alkoi äitiysloma, ensin pidin vuosilomapäiviä ja sitten 6.10 alkoi virallisesti äitiysloma. 25.9 mieheni pääsi ensimmäistä kertaa käymään kotona, samalla hänen lääkitystään vähennettiin sillä käytössä oli aika vahva lääkitys. Ku hän tuli käymään kotona, haimme naapurista pinnasängyn ja tarkoitus oli koota se makuuhuoneeseen heti, miehelläni ei kuitenkaan riittänyt voimia siihen vaan meni lepäämään keskenkaiken. Lisäksi hän oli kovin levoton, kiitos lääkityksen.
Tässä vaiheessa hoitokokouksessa puhuttiin että jos kaikki menee hyvin niin kotiin pääsisi 2-3 viikon päästä, tuostahan  mies oli innoissaan.. mitään meille ei luvattu kuitenkaan.

Sitten mieheni saikin jo täydet kotilomat ja hän pääsi lähtemään taksilla sairaalasta aamulääkkeiden jälkeen kotiin, muutaman kerran hän tuli kotiin ja olisi voinut kuvitella että se oli helpotus mutta ei... Hän ei pysynyt kuin muutaman minuutin paikoillaan, ravasi olohuoneen ja makuuhuoneen väliä, kävi sangyssä makoilemassa, sitten sohvalla, sitten kylvyssä ja koiran kanssa lenkillä ja taas sama toistui. Yritettiin katsoa leffaa, ei sekään onnistunut kun hän ei pysynyt paikoillaan.
Ja ne puheet.. Eropuheet alkoivat taas, kysyi jopa jo miten tehdään tulevan lapsen huoltajuuden kanssa ymym ja hetkeä myöhemmin minun piti olla todistelemassa hänelle että ei erota ikinä.
Eli hirveä epävarmuus tulevaisuuden suhteen ja samalla pelkäsi jäävänsä yksin.
Tappelimme kerran hänen täällä ollessa niin pahasti että huusin hänelle ja paiskoin lastentarvikkeita ympäri asuntoa, käskin painumaan helvettiin mun elämästä... Sitten hetkeen tullutkaan kotiin käymään, soitin osastolle ja kerroin miten huonosti meillä oli täällä mennyt ja sanoin etten jaksa ottaa häntä kotiin tuollaisena.

Mikään lääkitys ei tuntunut auttavan häneen, olo oli niin hänellä kuin meillä läheisilläkin toivoton :(
Mitä tapahtu kerran kun hänet lähetettiin huonokuntoisena kotilomalle.. kerron siitä toisella kertaa.