Ei mikään superäiti

Vähän on aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta. Me oltiin pojan kanssa mun vanhempien luona koko viime viikko ja samalla mies oli reissussa kaverinsa kanssa. Oli ihan super rentouttava ''loma'' mulla, pääsi täältä kotiympyröistä pois. Tuli nähtyy sukulaisia, kahta ihanaa kummilasta ja muutamaa ystävää :) Oli ihanaa nukkua aamusin pidempään kun vanhemmat hoiti pojan kanssa aamutouhuja. Luksusta, sanoisin. Sain yhden vapaaillankin, jollon kävin ystävän luona istumassa iltaa josta sitten lähettiin viel keskustaan bailaamaan. Ai että mä nautin!

Mies tosiaan oli reissussa viime viikon. Oli ihanaa olla erossa jonkun aikaa, vaikka ikäväkin tietty tuli. Hän soitteli sieltä joka päivä kuitenkin ja jankkaili puhelimessa. Se oli rasittavaa tietty mutta ei siinä mielessä millaista se on täällä kotona. Heillä oli menny siellä hyvin eikä mitään sen suurempia kommelluksia ollu sattunut.

Jollain tavalla tuntui kurjalta ja jopa hiukan ahdistavalta palata kotiin tuon viikon jälkeen.. Mun on ollut nyt välillä todella vaikea nousta aamuisin ylös sängystä ja toisiaan ei huvittaisi nousta koko päivänä. Olen myös tosi kiukkuinen heti aamusta, en pojalle sentään vaan miehelle. Kaipaan sitä aikaa kun nousi aamulla virkeänä ja hyväntuulisena... en edes muista millon viimeksi on tuntunut siltä.. taisi olla sillon kun poika oli ihan pieni vauva.
Voi olla jonkinmoista lievää syysmasennusta. En nyt kuitenkaan olis huolissaan siitä, sillä jaksan innostua pienistäkin asioista ja yleensä se mielialakin siitä päivän mittaa kohoaa.

Välillä on vähän huono omatunto siitä etten ole sellainen superäiti. Tiedättekö, sellainen joka harrastaa lapsen/lapsien kanssa kamalasti kaikkea, käy leikkipuistoissa ja muskareissa, tapaa muita vanhempia ja askartelee kotonakin kaikenlaisista tilpehööreistä muksuille leikkiä....
Eih.... Mä oon tällänen laiskemmanpuoleinen äiti :D Silloin kun poitsu syntyi, mulla oli suunnitelmissa kauheasti kaikenlaista, miten me käydään siellä ja täällä ja sitten ainakin teen kaikki soseet itse, ettei tartte kaupasta ostaa ja säästääkin vielä... Noh.. paskanmarjat niin tapahtunu!
Purkkiruokaa meillä on syöty koko ajan (paitsi nyt kun hälle voi antaa jo lähes kaikkea samaa ruokaa mitä itsekin syö). Yritin sentään tehdä ja teinkin muutamat soseet pakkaseen mutta sitten koin sen vaan niin kamalan helppona antaa niistä purkeista.
Mitä siihen lapsen kanssa harrastamiseen tulee niin... Nojuu, voin kyllä käydä pojan kanssa tuossa meidän pihalla leikkimässä jossa on keinu ja hiekkalaatikko ja voin mennä jonnekin muuallekin puistoon jos joku kaveri lähtee myös mutta en mitenkään innolla nyt kierrä puistoissa kuitenkaan. Tietty on ihan eri asia sitten kun poika kasvaa, hän on vasta 10kk eikä vielä kävele eikä ymmärrä hiekkalaatikkoleikeistä mitään.
Mitä tulee noihin harrastusjuttuihin niin mun on todella vaikea lähteä jonnekin perhekerhoon, muskariin, jumppaan tms. Voisin lähteä jonkun kaverin kanssa kyllä mutten yksin ikinä! Tuntuis niin oudolta siellä puuhailla vieraiden ihmisten ja lasten kanssa, mitä niiden kanssa sitten edes siellä keskustelis? vai onko pakko keskustella ollenkaan? Se menis vaan siihen että vertailtais lapsiemme kehitystä ym liibalaabaa... ja suoraan sanoen, mua ei niin hirveästi sellainen kiinnosta :D
Voi olla että alotetaan joku muskarihomma sitten kun poika on vähän vanhempi. Otan itteäni niskasta kiinni ja mennään sinne vaikka miehen kanssa yhdessä, ihan vaan sen takia että uskoisin että poika tykkäis siitä ihan kauheesti, isäänsä tullut kun on niin musiikkimiehiä jo nyt :)
Meillä on ihan hauskaa kotona, leikitään autoilla, kuunnellaan musiikkia, soitetaan kaikenlaisia instrumentteja ja tanssitaan. En kuitenkaan pode huonoa omaatuntoa kun jätän pojan leikkimään yksinään lattialle kun itse olen koneella tai katson jotain ohjelmaa.

Olen eräässä ryhmässä facebookissa, liityin siihen kun tulin raskaaksi ja siellä on muita äitejä jotka sai samoihin aikoihin lapsen. Siitä asti kun poika syntyi mun olo alkoi olla ryhmässä todella ulkopuolinen.. Jotenkin tuntuu vaan siltä että ne muut on näitä ''superäitejä''. Oon ite niin monella tapaa erilainen. Olin ainut joka halusi sektion, muut siellä kauhistelivat sitä jos  j o u t u i v a t synnyttämään sektiolla, se oli heille lähestulkoon epäonnistuminen jos ei normaalisti pystyneet lasta synnyttämään. He kauhistelivat siellä tottakai mun päätöstäni ja jotkut varmaan pitivätkin mua ihan hulluna. En saanut sieltä päätökseeni siis vertaistukea, mutta onneksi eräs ystäväni oli aiemmin saanut 2 sektiota pelkoperustein, joten oli sentään joku kenen kanssa jakaa se asia :)
Toinen asia jossa koin olevani erilainen, oli imettäminen. Mulla oli tietenkin suunnitelmissa imettää lastani ainakin muutaman kuukauden, tai sitten siihen asti kun hän alkaisi saamaan muutakin ravintoa kuin vain äidinmaitoa. Tietty olin lukenut siitä että aina se imetys ei onnistu... No tottahan toki mun kohdalla se ei sitten mennyt niinkuin elokuvissa. Ensinnäkin maitohan nousi vasta kunnolla kun olin tullut kotiin (3pv synnytyksestä) ja siellä sairaalassa mua painostettiin vaan koko ajan yrittämään, yrittämään ja vielä kovemmin yrittämään! Ne toi sinne sen kamalan koneen josta olis sitten pitänyt lypsää väkisin ne maximissaan 5 tippaa sitä maitoa, enempäähän ei missään vaiheessa sitä oikein irronnut. Voi luoja se teki kipeää... ja olo oli silloin ihan kun oisin joku lehmä.
En tiedä mistä se johtui mutta koko imettäminen (tai oikeastaan sen yritys) oli kamalan inhottavaa. Se ei tuntunut musta luonnolliselta, ei hyvältä alkuunkaan. Sitä on vaikea kuvailla miltä se tuntui... Poika varmaan myös vaistosi mun fiilikset, koska aina kun hänet nosti rinnalle, alkoi kamala kiukku. Yritin muutaman viikon ja sitten luovutin. Korvikkeeseen kokonaan siirtyminen oli valtava helpotus!
Kauan aikaa selitin muille miten päädyin korvikeruokailuun pojan kanssa siitä syystä ettei imetys vain onnistunut. Totuus on, että olishan se saattanut onnistua kun oisin vaan kauemmin jaksanut yrittää ja vielä kovemmin. Myöhemmin olen tajunnu ettei mun oikeasti tartte kenellekään mitään selittää, sehän on mun oma valinta ja mun henkilökohtainen kokemus siitä asiasta. Nää on näitä ikuisia asioita jotka jakaa aina mielipiteitä hyvin vahvasti.
Mitä sitten oon mieltä muiden imetyksestä? No mun mielestä se on hieno homma kun se onnistuu ja maailman luonnollisin asia. Sitten nämä äidit ketkä imettää vielä taaperoita.... noh, ne on asia erikseen ja toki jokaisen oma valinta sekin, mikä mä olen ketään tuomitsemaan :)

Tämän kirjoituksen pointti varmaan oli se, että vaikka en ole mikään superäiti, koen olevani silti maailman paras ja rakastavin äiti omalle lapselleni :) Pitäs varmaan oppia olematta liian ankara itselleen. Helposti sitä tulee silti vaan verrattua itseään muihin.. Mulla tuo on ikuinen ongelma, vertaan aina ja jatkuvasti itseäni muihin ja koen olevani huonompi :( Oispa joku itsetuntoa nostattava pilleri jonka ottais joka päivä....

Mukavaa syksyistä päivää kaikille! :) Mies lähti poitsun kanssa ulkoilemaan juuri, mä voisin sillä aikaa vähän siistii tätä kämppää, poika sai taas aamulla kaikki hujanhajan. :)

Ai niin.. pitää vielä vähän kehua miestä.. Hän on herännyt nyt joka aamu viimeistään 11 aikaan ja tänään sanoi että huomisesta lähtien nousee kymmeneltä :) parannusta siis paljon tapahtunu!

Pohdintaa elämän rajallisuudesta

Tässä tuli eilen mietittyä elämää ja kuolemaa. Luin facebookista että eräs ihminen jota tapailin ja keneen olin ihastunut noin 5-6 vuotta sitten oli edellispäivänä kuollut. Vaikka juttelin hänen kanssaan viimeksi muutama vuosi sitten, emmekä olleet sen ihmeemmin olleet vuosiin edes yhteydessä niin kyllä se kosketti ja sai mielen aika matalaksi.
Ihmeellistä mutta olin juuri päivää ennen kun kuulin hänen kuolemastaan miettinyt häntä ja ajatellut että mitä mahtaa kuulua. Kohtaloa? En tiedä mutta kummallista ainakin. Toivon että hän on nyt saanut rauhan sielulleen.

Mietittiin miehen kanssa eilen että saamme olla onnellisia, että meillä on kaikki hyvin. Perhe ja ystävät kaikki terveitä eikä kohdallemme ole miehen sairastumista lukuunottamatta sattunut mitään tradegioita tai sen suurempia menetyksiä.
Muutaman kerran oli viime syksynä lähellä että miehelle olis käynyt todella pahasti. Uskon kuitenkin suojelusenkeleihin ja että hänellä oli sellaisia matkassa kun selvisimme vain säikähdyksellä.
Uskon että edesmenneet rakkaamme jatkavat meidän kanssamme matkaa ja ovat läsnä henkinä ympärillämme. Joidenkin mielestä saattaa kuulostaa aivan älyttömältä, mutta itse ainakin saan tuota ajattelemalla itselleni turvallisemman ja rauhallisen olon.
Pienenä mulla oli aivan hirvittänä kuolemanpelko ja varsinkin mietin monesti iltaisin mitä mulle tapahtuu jos molemmat vanhemmat kuolee, miten selviän ja minne joudun? Itse ainakin aion puhua kuolemasta aivan rehellisesti ja suoraan pojalle sitten kun hän on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen siitä jotain. Meillä ei asiaa kotona kauheasti käyty läpi ja ehkäpä juuri siksi se oli itselle niin kamalan pelottava asia. Toki mulle kerrottiin että kuoleman jälkeen siirrytään taivaaseen, mutta sekin tuntui jotenkin ihan mielettömän hankalalta pienen lapsen koittaa ymmärtää.

En koe itseäni erityisen uskonnolliseksi ihmiseksi mutta mua on lapsesta asti opetettu joka ilta lausumaan iltarukous ja vielä edelleenkin teen sen ja kiitän siitä päivästä jonka olen saanu taas elää, oli se sitten ollut huono tai hyvä päivä. Mulle tulee tästä myös jollain tavalla turvallinen olo. Elämää ei saa pitää itsestäänselvyytenä, siitä pitää päivittäin olla kiitollinen :)

Tälläistä syvällistä pohdintaa tällä kertaa..
Tänään tuleekin sitten taas lastensuojelusta meille tädit käymään. Aion kysyä että kauanko nuo kotikäynnit vielä jatkuu. En ymmärrä oikein niiden tarkoitusta. Mehän käydään psykkellä perheenä kuitenkin säännöllisesti. Eri asia olisi jos olis kotioloissa jotain huolestuttavaa. Jotenkin on aina vähän epämukava olo kun vieraita ihmisiä tulee kotiin kyselemään meidän vointia.

Mies sai muuten myös nyt ajan pään kuvaukseen. Jes! Vihdoinkin.. Tätä on odotettu. Se jäi viime vuonna ottamatta koska mies ei siihen suostunut, hänellä kun on ahtaanpaikan kammoa ja kokee sen tutkimuksen ahdistavana. Lääkäri haluaa nyt kuitenkin varmistaa ettei olisi jotain neurologista vikaa.. varmaan siksi kun kuntoutuminen ei ole mennyt ihan niin nopeasti mitä oltiin oletettu.
Sanoivat että päästä saattaisi löytyä kasvain tai jokin ruhje joka on voinut saada alkunsa vaikka lapsena kaatumisen johdosta. Kuulostaa hurjalta mutta hetken aikaa toivoin että löytyisi jokin syy, jokin mikä voitaisiin hoitaa ja parantaa ja sitten mies olisikin ihan entisenlainen. Noh, ehkä se ei nyt mene niin kuitenkaan. Palaillaan siihen sitten myöhemmin, aika on ensi kuussa.

Mukavaa viikonloppua kaikille. Mä lähden huomenna päiväristeilemään työporukan kanssa :)