Tässä tuli eilen mietittyä elämää ja kuolemaa. Luin facebookista että eräs ihminen jota tapailin ja keneen olin ihastunut noin 5-6 vuotta sitten oli edellispäivänä kuollut. Vaikka juttelin hänen kanssaan viimeksi muutama vuosi sitten, emmekä olleet sen ihmeemmin olleet vuosiin edes yhteydessä niin kyllä se kosketti ja sai mielen aika matalaksi.
Ihmeellistä mutta olin juuri päivää ennen kun kuulin hänen kuolemastaan miettinyt häntä ja ajatellut että mitä mahtaa kuulua. Kohtaloa? En tiedä mutta kummallista ainakin. Toivon että hän on nyt saanut rauhan sielulleen.
Mietittiin miehen kanssa eilen että saamme olla onnellisia, että meillä on kaikki hyvin. Perhe ja ystävät kaikki terveitä eikä kohdallemme ole miehen sairastumista lukuunottamatta sattunut mitään tradegioita tai sen suurempia menetyksiä.
Muutaman kerran oli viime syksynä lähellä että miehelle olis käynyt todella pahasti. Uskon kuitenkin suojelusenkeleihin ja että hänellä oli sellaisia matkassa kun selvisimme vain säikähdyksellä.
Uskon että edesmenneet rakkaamme jatkavat meidän kanssamme matkaa ja ovat läsnä henkinä ympärillämme. Joidenkin mielestä saattaa kuulostaa aivan älyttömältä, mutta itse ainakin saan tuota ajattelemalla itselleni turvallisemman ja rauhallisen olon.
Pienenä mulla oli aivan hirvittänä kuolemanpelko ja varsinkin mietin monesti iltaisin mitä mulle tapahtuu jos molemmat vanhemmat kuolee, miten selviän ja minne joudun? Itse ainakin aion puhua kuolemasta aivan rehellisesti ja suoraan pojalle sitten kun hän on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen siitä jotain. Meillä ei asiaa kotona kauheasti käyty läpi ja ehkäpä juuri siksi se oli itselle niin kamalan pelottava asia. Toki mulle kerrottiin että kuoleman jälkeen siirrytään taivaaseen, mutta sekin tuntui jotenkin ihan mielettömän hankalalta pienen lapsen koittaa ymmärtää.
En koe itseäni erityisen uskonnolliseksi ihmiseksi mutta mua on lapsesta asti opetettu joka ilta lausumaan iltarukous ja vielä edelleenkin teen sen ja kiitän siitä päivästä jonka olen saanu taas elää, oli se sitten ollut huono tai hyvä päivä. Mulle tulee tästä myös jollain tavalla turvallinen olo. Elämää ei saa pitää itsestäänselvyytenä, siitä pitää päivittäin olla kiitollinen :)
Tälläistä syvällistä pohdintaa tällä kertaa..
Tänään tuleekin sitten taas lastensuojelusta meille tädit käymään. Aion kysyä että kauanko nuo kotikäynnit vielä jatkuu. En ymmärrä oikein niiden tarkoitusta. Mehän käydään psykkellä perheenä kuitenkin säännöllisesti. Eri asia olisi jos olis kotioloissa jotain huolestuttavaa. Jotenkin on aina vähän epämukava olo kun vieraita ihmisiä tulee kotiin kyselemään meidän vointia.
Mies sai muuten myös nyt ajan pään kuvaukseen. Jes! Vihdoinkin.. Tätä on odotettu. Se jäi viime vuonna ottamatta koska mies ei siihen suostunut, hänellä kun on ahtaanpaikan kammoa ja kokee sen tutkimuksen ahdistavana. Lääkäri haluaa nyt kuitenkin varmistaa ettei olisi jotain neurologista vikaa.. varmaan siksi kun kuntoutuminen ei ole mennyt ihan niin nopeasti mitä oltiin oletettu.
Sanoivat että päästä saattaisi löytyä kasvain tai jokin ruhje joka on voinut saada alkunsa vaikka lapsena kaatumisen johdosta. Kuulostaa hurjalta mutta hetken aikaa toivoin että löytyisi jokin syy, jokin mikä voitaisiin hoitaa ja parantaa ja sitten mies olisikin ihan entisenlainen. Noh, ehkä se ei nyt mene niin kuitenkaan. Palaillaan siihen sitten myöhemmin, aika on ensi kuussa.
Mukavaa viikonloppua kaikille. Mä lähden huomenna päiväristeilemään työporukan kanssa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti