Ala - ja Ylämäkiä

Päivän rauhallisin hetki, tai no yötähän tämä jo on, kello on 0.23. Mies ja poika nukkuu, tai no mies ravaa jääkaapin ja sängyn väliä.. lääkkeet pistää nälättää ja aiheuttaa muutenkin levotonta oloa, usein saa unesta kiinni vasta 02.00 jälkeen, ei ihmekään että nukkuu pitkälle päivään.

Millaista elämä on meillä sitten ollut kun mies kotiutui sairaalasta? Sen voin sanoa että erilaista kuin ennen. En tietenkään olettanutkaan kaiken olevan ennallaan niin pitkän sairaalajakson jälkeen mutta en myöskään kuvitellut sen olevan näin raskasta.
Alkuun kaikki meni paremmin ja mies oli tietysti kamalan helpottunut päästessään pois sairaalasta ja sai liikkua vapaasti ilman mitään rajoituksia. Masentunut hän kuitenkin oli ja se lisääntyi jonkin ajan päästä hänen päästessään kotiin, kertoi olonsa olevan välillä turvaton ja jopa pelottava. sen syvemmin hän ei osaa kertoa tunteistaan ja kaikesta muusta mitä pään sisällä liikkuu. Ennen puhuimme kaikesta mutta nyt hänestä on tullut sulkeutuneempi, hän ei edes psykiatrilleen kerro koko totuutta, ei puhu asioista niiden oikeilla nimillä. vähättelee sairauttaan ja uskoo että tulee takaisin ennalleen hyvinkin pian.

Meillä on ollut nyt muutaman kerran kunnon riidat täällä kotona. Tai oikeastaan minä olen hermostunut häneen. Olen itse todella voimakasluonteinen ihminen, näytän tunteeni isosti ja kun suutun, suutun kunnolla. Olen viskellyt tavaroita alas parvekkeelta ja rikkonut laseja keittiön lattialle.. Myöhemmin on kaduttanut, sillä poikamme on joutunut keskelle riitaa ja huutoa. Onneksi hän ei vielä kovin paljon ymmärrä.

Yksi riita lähti alkuun siitä, kun kysyin häneltä onko hänellä ollut niitä samoja eroamis ajatuksia mielessään kun silloin sairaalassa? Hän myönsi (rehellinen kun on) että on ollut. Tästä itse tietysti suutuin, miksi hän ei ollut ottanut asioita puheeksi, miksi pitää tuollaisia asioita sisällään. Hän ei osannut selittää, mutta lupasi olla rehellinen kaikista ajatuksistaan tästedes.
Ei mennyt kauaa aikaa kun hän myönsi jälleen kerran miettineensä pitäisikö meidän erota. Olisiko HÄNEN helpompi olla yksin. Tästä lähti meidän suhteen tähänastisin pahin tappelu aikaan, minä huusin, läimin häntä, rikoin astioita, heitin parvekkeelta alas meidän kuvan kehyksissä, itkin.. itkin.
Mies ei taaskaan osannut selittää ajatuksiaan, hän ei tiedä mistä eroajatukset tulevat hänen mieleensä, hän silti tahtoisi olla meidän kanssa ja uskoo että ne menevät pois hänen päästään ajan kanssa.
Olin pettynyt... Minä olin tukenut häntä koko sairastumisen ja sairaalassa olon ajan, olin ollut yksin kotona koko loppuraskauden, hoitanut kotia, hoitanut koiraamme ja silti käynyt melkein päivittäin katsomassa häntä. Synnytin yksin, hoidin poikaa ensimmäiset viikot yksin (lukuunottamatta muutamaa viikkoa jolloin äitini oli vielä apunani). Voin sanoa että moni muu olisi lähtenyt kävelemään jo aikoja sitten, mutta en minä. Olen lupautunut olemaan hänen kanssaan ja aion myös olla.

Lähdin vanhempieni luokse tuon riidan jälkeisenä päivänä, minulla ei ole ajokorttia joten mies kuskasi minut sinne, oli niin paljon tavaraa mukana sillä en tiennyt kauanko reissussa olisin.
Viikko oli mukava, tapasin ystäviäni ja vietin aikaa perheen kanssa, he saivat nauttia myös lapsenlapsen seurasta. Soittelimme n. kerran päivässä, lähinnä kuulumisia ja mitä olemme tehneet. Mies oli vanhempiensa luona tuon ajan.

Omat tunteeni olivat sekaisin, halusin niin kovin olla hänen kanssaan vaikka hän oli/on niin muuttunut. Ei ollenkaan sama ihminen johon rakastuin ja jonka kanssa halusin perustaa perheen. Tiedän että hän on sielultaan vielä se sama ihminen mutta en tiedä vieläkään tahtooko hän aivan oikeasti olla meidän kanssa niinkuin väittää, vai kapinoiko hänen sisällään jokin vapaudenkaipuu jota vastaan hän koittaa taistella?

Palasin viikon kuluttua takaisin, mies haki minut ja vietti vielä muutaman päivän kanssamme vanhempieni mökillä. Emme puhuneet riidastamme paljon mitään. Hän sanoi kuitenkin tahtovansa olla meidän kanssa, me olemme hänen perhe.
Sovimme tekevämme lapun johon kirjaamme asioita mitä kaikkea pitää tulla muuttumaan meidän elämässämme, sillä näin en enää jaksaisi jatkaa.
Teimme lapun jääkaapin oveen, listasimme siihen yhdessä asioita, aivan käytännön hommia, esim. että hän hoitaisi poikaa oma-aloitteisemmin ja huomioisi minua enemmän.
Tästä lapun tekemisestä on aikaa joku kuukausi. Aluksi huomasin selkeästi muutoksia, hän selvästi yritti. Huomioi minut enemmän, silitti, otti syliin ja hoiti poikaakin enemmän ja aivan omasta tahdostaan. Nyt on luisuttu vähän takaisin taas entiseen.. tai miten sen nyt sanoisi.. päivät ovat erilaisia. Toisinaan hän on energisempi, iloisempi ja jaksaa enemmän tehdä kaikkea ja on puheliaampikin. Toisinaan hän taas on aivan omissa ajatuksissaan, masentuneen oloinen, nukkuisi vaan ja kun puhun hänelle, hän vastaa kyllä mutta näen hänen silmistään ja eleistään ettei hän ole lainkaan läsnä.

Täläistä tämä on, meidän arki. Joskus menee paremmin ja joskus huonommin. Niin se tietysti on kaikille, mutta meillä se voi näkyä hyvinkin radikaaleina muutoksina.
Tämän kanssa oppii elämään, kai olen jotenkin jo oppinutkin, tai ennemminkin tottunut.

Oma koti kullan kallis, vaiko onko sittenkään?

Tänään on ollut oikeen kunnon vitutuspäivä suoraan sanoen.. muutamat itkutkin on tullu puserrettuu. Eniten harmittaa tällä hetkellä asua täällä missä asun! Muutin reilu vuosi sitten tänne kotipaikkakunnaltani missä olin asunu koko ikäni, tai no niillä seuduilla asuin vaikka muutin lähivuosina useaan otteeseen.
Muutin reilun 150km päähän ja minkä muunkaan takia kun miehen, olin raskaana jo tuolloin. Tämä on aika iso paikkakunta missä asun ja en vieläkään osaa liikkua täällä julkisilla kuin muutamaan tuttuun paikkaan. Ikävöin eniten ystäviäni ja perhettäni.. sitä kun voi vain mennä jonkun luokse spontaanisti lapsen kanssa tai ilman lasta. Kaipaan leikkipuistoseuraa ja kaipaan baariseuraakin.
Täällä aloitin ihan uudessa työpaikassa, valmistuin ammattiin juuri ennen kun tänne muutin ja siksi olikin helppoa hakea töitä ja ihmeekseni sain heti vakituisen paikan.
Viihdyin töissä ja sain muutaman kaverinkin sitä kautta, he tosin ovat myös perheellisiä joten tulee nähtyä harvoin.
Ja niinhän se on, että tässä iässä ystävystyminen on paljon vaikeampaa kun nuoruudessa.. mikä siihenkin mahtaa olla syynä?
Mies on asunu koko ikänsä näillä seuduilla ja hänen kaikki ystävät, perhe ja tutut ovat täällä lähellä ja hänelle on täysi mahdottomuus joskus muuttaa minun kotipaikkakunnalleni.

Oon tietty käynyt paljon tässä äitiysloman aikana kotiseuduilla mutta yleensä se on sellainen viikonloppureissu eikä siinä ajassa kerkeä näkemään kaikkia kavereita kun pitäisi perheenkin kanssa viettää aikaa. Olin tuossa toukokuussa viikon verran siellä pojan kanssa ja silloin tuli nähtyä muutamaa ystävää ja kierreltyä kaupungilla. Lähdin silloinkin sinne viikoksi vain koska kotona alkoi tilanne olemaan aika rauhaton ja oli pakko hakea hengähdytaukoa.

Tilanteesta tukalan tekee jotenkin se, että mies on sairaslomalla ollut viime syksystä asti ja näillä näkymin on loka-marraskuuhun asti jollon aikoo hakea lisää sairaslomaa ja sen päätyttyä pitää vielä isyysvapaan. Joten olemme siis 24h/7 yhdessä! Tottakai välillä tulee oltua napit vastakkain ihan siitäkin syystä, jokainen voi varmaan kuvitella tämän tilanteen?
Liikumme paljon ulkona ja käymme perheenä eri paikoissa, huomenna olisi tarkoitus lähteä kiertämään alennusmyyntejä ja ensi viikolla huvipuistoon kera miehen vanhempien. Mökkeilläänkin paljon, mutta aina mennään joka puolelle siis perheen kesken tai kahdestaan.
Pari lomamatkaakin on varattuna jo, loppukesään ja ensi vuodelle, joten ei ole tekemisen puute vaan...
Kaipaan niin sitä omaa aikaa ysävien kanssa!

Tuntuukin vapauttavalta lähteä kauppaan yksin tai lenkille. Meillä kun minä pääasiassa hoidan lapsen niin olen hänen kanssaan koko ajan.
Miehellä ei ole samoja voimavaroja kuin ennen sairastumista.. eeei sinne päinkään! Hän oli oikeastaan ennen työnarkomaani, heräsi arkisin aikaisin, teki pitkän työpäivän ja viikonloppujakin oli välillä työssä, haali itselleen liikaakin töitä välillä eikä muistanut levätä tarpeeksi.
Nyt hän nukkuu ainakin puoleenpäivään saakka ja usein pidempäänkin, ei saa välillä itseään millään ylös sängystä ja silti voi päivän mittaan olla väsynyt. Hän hoitaa lasta silloin kun itse pyydän, oma-aloitteisuutta ei juurikaan ole, vaikkakin on tullut hieman jo muutosta parempaan päin.
Kyllä hän seurustelee välillä pojan kanssa ja tykkää viettää hänen kanssa aikaa mutta syötöt, vaipan vaihdot ja pukemiset teen minä, ellen pyydä miestä tekemään.

Voi ku itsekin saisi joskus nukkua aamulla niin pitkään kun haluaa tai ottaa päiväunet heräämättä lapsen herättyä. No onhan niitä yksinhuoltajiakin, nekin jaksaa joten miksi minä en jaksaisi? Ja jaksanhan minä, ei se siitä ole kiinni. Kaipaan vain muitakin ihmisiä ympärille kuin lapsi ja mies, vaikka he kaikkein rakkaimpia olenkin.
Enkä koe tästä huonoa omaatuntoa, pitäähän ihmisillä olla ystäviä? Mite me tekimisimmekään ilman heitä?

Syntymä ja kotiinpaluu

Hei vaan taas! Voisin alkaakin taas ahkerammin kirjoittamaan tätä blogia ja pian aivan meille ajankohtaisista asioista ja meidän arjesta. Mutta palaan nyt vielä siihen aikaan kun mies oli sairaalassa.

Lapsemme, pieni ihme syntyi siis suunnitellulla sektiolla 6.11.2013. Poika joka muutti koko elämäni. Ei sitä äitiyttä turhaan ole hehkutettu, eikä sitä osaa edes kuvitella millaista on olla äiti ennenkuin sen itse kokee.
Meillä oli hoitokokous päivää ennen sektiota jossa lääkäri päätti ettei miestä voitaisi päästää mukaan synnytykseen :( Se oli kova pala, vaikkakin olin sen jo arvannut etukäteen. Onneksi äitini oli tullut muutama viikko aiemmin avukseni kotiin ja tuli mukaan sairaalaan.
Mies ei tuntunut olevan pahoillaan asiasta, ei varmaan oikein edes ymmärtänyt mistä tulee jäämään paitsi.
Sektio sujui oikein hyvin! Pieni poika mitoin: 3080g ja 49cm syntyi siis rv.39+2.
Poika kärsi happivajeesta ja veti lapsivettä keuhkoihin, joten hän vietti ensimmäisen vuorokauden lastenosastolla saamassa lisähappea. Minut kärrättiin sinne katsomaan häntä suoraan heräämöstä ja sain hänet seuraavana päivänä omaan huoneeseen.
Miehen vointi koheni koko ajan sähköhoitojen myötä ja odotin kovasti että he laskisivat hänet sieltä katsomaan poikaa sairaalaan. Hän soitti monta kertaa päivässä kysyäkseen miten minä ja poika voin. Aina juuri sähkön jälkeen hän ei muistanut lähitapahtumia ja rasitti kun piti kertoa samat asiat uudelleen moneen otteeseen ja monena päivänä peräkkäin.
Mun piti hoitaa poikaa osastolla ja samalla puhua miehen kanssa puhelimessa sen 100 kertaa päivässä samat asiat uudestaan ja uudestaan..... Jaksoin kuitenkin vain ja ainoastaan pojan vuoksi, olin niin yltiörakastunut häneen että tuntui että jaksaisin mitä vain.

No niinhän siinä sitten kävi, että miestä ei päästetty sairaalaan. Sovimme että käyn näyttämässä poikaa heti samana päivänä kun pääsen pois sairaalasta, joka sattuikin sopivasti olemaan isänpäivä :)
Aiemmin olin sitä mieltä etten sellaiseen paikkaan vie lasta, mutta saimme varattua kokoushuoneen omaan käyttöömme jonne tulisi myös äitini ja miehen vanhemmat.
Koitti isänpäivä ja olin itse todella innoissani ja myös jännittynyt siitä miten mieheni ottaisi lapsen vastaan.
Kaikki meni hyvin, mies itki kun näki pojan, piti sylissä ja vaihtoi vaippaa. Hän ei ollut aivan täydellisesti tilanteessa läsnä, osaksi vahvan lääkityksen ja osaksi sairauden vuoksi. Oli kuitenkin selvästikin hyvin ylpeä pojastaan ja onnellinen saadessaan hänet syliin, vaikkakin todella varovaisesti häntä hoiti ja oli epävarma omasta osaamisestaan.

Äitini oli vielä mun apuna täällä muutaman viikon ja lähti sitten takaisin omaan kotiinsa. Arki vauvan kanssa kahdestaan oli ihanaa ja rankkaa.. ei sitä osannut kuvitella miten paljon vauvan hoitaminen vaatii ja kaiken kun tekee yksin. Yöheräilyt 2 tunnin välein.. huoh sitä aikaa.
Sossut otti muhun myös yhteyttä, oli tehty alustava lastensuojeluilmoitus (se tehdään aina jos pienen lapsen jompikumpi vanhempi on pitkään sairaalassa mielenterveys tai päihdesyistä).
Kyselivät kovasti miten itse jakselen, en myöntänyt etten henkisesti kovinkaan hyvin sillä tahdoin jaksaa itse enkä myöskään halunnut antaa heille vaikutelmaa etten kykenisi hoitamaan lastani.
Suostuimme aloittamaan käynnit sellaisessa vuorovaikutuskeskuksessa missä juttelisimme niitänäitä, saisimme apuja arkeen ja missä mieheni voisi harjoitella vauvan hoitoa.
Käynnit alkoivat joulukuun alusta 2013.

Miehen vointi oli jo paljon parempi ja hän pääsi käymään kotona, niin että hänen vanhemmat olivat myös täällä mukana. Aluksi kolmena peräkkäisenä päivänä klo.12-19 ja sen jälkeen yövapaille.
Tuntui ihanalta saada hänet kotiin, myöskin erilaiselta kun olin tottunut olemaan yksin niin pitkään.
Joulu lähestyi ja pääsimme koko perhe tekemään jouluostoksia ja sekin tuntui juhlalta! Mies ei kauheasti jaksanut keskittyä ja väsyikin nopeasti mutta ei se haitannut, oli ihanaa olla ihan kuin oikea perhe!

Noin viikkoa ennen joulua mies pääsi viikon lomalle kotiin, jota jatkettiin joulun jälkeenkin. Oli siis avohoidossa mutta vielä kirjoilla sairaalassa.
Uudenvuoden jälkeen joskus tarkkaa päivää en muista, hänet uloskirjattiin vihdoinkin pois sairaalasta. Meidän arki sai alkaa kunnolla! Millaista se on ollut nyt puolisenvuotta? Siitä kirjotan myöhemmin ja muutenkin alan kirjoittamaan tämänhetkisestä elämästämme :)

Olen saanut yhden seuraajan! Kiva jos joku jaksaa käydä lukemassa ja vieläkin parempi jos tästä blogista olisi jollekin apua/vertaistukea!