Päivän rauhallisin hetki, tai no yötähän tämä jo on, kello on 0.23. Mies ja poika nukkuu, tai no mies ravaa jääkaapin ja sängyn väliä.. lääkkeet pistää nälättää ja aiheuttaa muutenkin levotonta oloa, usein saa unesta kiinni vasta 02.00 jälkeen, ei ihmekään että nukkuu pitkälle päivään.
Millaista elämä on meillä sitten ollut kun mies kotiutui sairaalasta? Sen voin sanoa että erilaista kuin ennen. En tietenkään olettanutkaan kaiken olevan ennallaan niin pitkän sairaalajakson jälkeen mutta en myöskään kuvitellut sen olevan näin raskasta.
Alkuun kaikki meni paremmin ja mies oli tietysti kamalan helpottunut päästessään pois sairaalasta ja sai liikkua vapaasti ilman mitään rajoituksia. Masentunut hän kuitenkin oli ja se lisääntyi jonkin ajan päästä hänen päästessään kotiin, kertoi olonsa olevan välillä turvaton ja jopa pelottava. sen syvemmin hän ei osaa kertoa tunteistaan ja kaikesta muusta mitä pään sisällä liikkuu. Ennen puhuimme kaikesta mutta nyt hänestä on tullut sulkeutuneempi, hän ei edes psykiatrilleen kerro koko totuutta, ei puhu asioista niiden oikeilla nimillä. vähättelee sairauttaan ja uskoo että tulee takaisin ennalleen hyvinkin pian.
Meillä on ollut nyt muutaman kerran kunnon riidat täällä kotona. Tai oikeastaan minä olen hermostunut häneen. Olen itse todella voimakasluonteinen ihminen, näytän tunteeni isosti ja kun suutun, suutun kunnolla. Olen viskellyt tavaroita alas parvekkeelta ja rikkonut laseja keittiön lattialle.. Myöhemmin on kaduttanut, sillä poikamme on joutunut keskelle riitaa ja huutoa. Onneksi hän ei vielä kovin paljon ymmärrä.
Yksi riita lähti alkuun siitä, kun kysyin häneltä onko hänellä ollut niitä samoja eroamis ajatuksia mielessään kun silloin sairaalassa? Hän myönsi (rehellinen kun on) että on ollut. Tästä itse tietysti suutuin, miksi hän ei ollut ottanut asioita puheeksi, miksi pitää tuollaisia asioita sisällään. Hän ei osannut selittää, mutta lupasi olla rehellinen kaikista ajatuksistaan tästedes.
Ei mennyt kauaa aikaa kun hän myönsi jälleen kerran miettineensä pitäisikö meidän erota. Olisiko HÄNEN helpompi olla yksin. Tästä lähti meidän suhteen tähänastisin pahin tappelu aikaan, minä huusin, läimin häntä, rikoin astioita, heitin parvekkeelta alas meidän kuvan kehyksissä, itkin.. itkin.
Mies ei taaskaan osannut selittää ajatuksiaan, hän ei tiedä mistä eroajatukset tulevat hänen mieleensä, hän silti tahtoisi olla meidän kanssa ja uskoo että ne menevät pois hänen päästään ajan kanssa.
Olin pettynyt... Minä olin tukenut häntä koko sairastumisen ja sairaalassa olon ajan, olin ollut yksin kotona koko loppuraskauden, hoitanut kotia, hoitanut koiraamme ja silti käynyt melkein päivittäin katsomassa häntä. Synnytin yksin, hoidin poikaa ensimmäiset viikot yksin (lukuunottamatta muutamaa viikkoa jolloin äitini oli vielä apunani). Voin sanoa että moni muu olisi lähtenyt kävelemään jo aikoja sitten, mutta en minä. Olen lupautunut olemaan hänen kanssaan ja aion myös olla.
Lähdin vanhempieni luokse tuon riidan jälkeisenä päivänä, minulla ei ole ajokorttia joten mies kuskasi minut sinne, oli niin paljon tavaraa mukana sillä en tiennyt kauanko reissussa olisin.
Viikko oli mukava, tapasin ystäviäni ja vietin aikaa perheen kanssa, he saivat nauttia myös lapsenlapsen seurasta. Soittelimme n. kerran päivässä, lähinnä kuulumisia ja mitä olemme tehneet. Mies oli vanhempiensa luona tuon ajan.
Omat tunteeni olivat sekaisin, halusin niin kovin olla hänen kanssaan vaikka hän oli/on niin muuttunut. Ei ollenkaan sama ihminen johon rakastuin ja jonka kanssa halusin perustaa perheen. Tiedän että hän on sielultaan vielä se sama ihminen mutta en tiedä vieläkään tahtooko hän aivan oikeasti olla meidän kanssa niinkuin väittää, vai kapinoiko hänen sisällään jokin vapaudenkaipuu jota vastaan hän koittaa taistella?
Palasin viikon kuluttua takaisin, mies haki minut ja vietti vielä muutaman päivän kanssamme vanhempieni mökillä. Emme puhuneet riidastamme paljon mitään. Hän sanoi kuitenkin tahtovansa olla meidän kanssa, me olemme hänen perhe.
Sovimme tekevämme lapun johon kirjaamme asioita mitä kaikkea pitää tulla muuttumaan meidän elämässämme, sillä näin en enää jaksaisi jatkaa.
Teimme lapun jääkaapin oveen, listasimme siihen yhdessä asioita, aivan käytännön hommia, esim. että hän hoitaisi poikaa oma-aloitteisemmin ja huomioisi minua enemmän.
Tästä lapun tekemisestä on aikaa joku kuukausi. Aluksi huomasin selkeästi muutoksia, hän selvästi yritti. Huomioi minut enemmän, silitti, otti syliin ja hoiti poikaakin enemmän ja aivan omasta tahdostaan. Nyt on luisuttu vähän takaisin taas entiseen.. tai miten sen nyt sanoisi.. päivät ovat erilaisia. Toisinaan hän on energisempi, iloisempi ja jaksaa enemmän tehdä kaikkea ja on puheliaampikin. Toisinaan hän taas on aivan omissa ajatuksissaan, masentuneen oloinen, nukkuisi vaan ja kun puhun hänelle, hän vastaa kyllä mutta näen hänen silmistään ja eleistään ettei hän ole lainkaan läsnä.
Täläistä tämä on, meidän arki. Joskus menee paremmin ja joskus huonommin. Niin se tietysti on kaikille, mutta meillä se voi näkyä hyvinkin radikaaleina muutoksina.
Tämän kanssa oppii elämään, kai olen jotenkin jo oppinutkin, tai ennemminkin tottunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti