Tänään on ollut oikeen kunnon vitutuspäivä suoraan sanoen.. muutamat itkutkin on tullu puserrettuu. Eniten harmittaa tällä hetkellä asua täällä missä asun! Muutin reilu vuosi sitten tänne kotipaikkakunnaltani missä olin asunu koko ikäni, tai no niillä seuduilla asuin vaikka muutin lähivuosina useaan otteeseen.
Muutin reilun 150km päähän ja minkä muunkaan takia kun miehen, olin raskaana jo tuolloin. Tämä on aika iso paikkakunta missä asun ja en vieläkään osaa liikkua täällä julkisilla kuin muutamaan tuttuun paikkaan. Ikävöin eniten ystäviäni ja perhettäni.. sitä kun voi vain mennä jonkun luokse spontaanisti lapsen kanssa tai ilman lasta. Kaipaan leikkipuistoseuraa ja kaipaan baariseuraakin.
Täällä aloitin ihan uudessa työpaikassa, valmistuin ammattiin juuri ennen kun tänne muutin ja siksi olikin helppoa hakea töitä ja ihmeekseni sain heti vakituisen paikan.
Viihdyin töissä ja sain muutaman kaverinkin sitä kautta, he tosin ovat myös perheellisiä joten tulee nähtyä harvoin.
Ja niinhän se on, että tässä iässä ystävystyminen on paljon vaikeampaa kun nuoruudessa.. mikä siihenkin mahtaa olla syynä?
Mies on asunu koko ikänsä näillä seuduilla ja hänen kaikki ystävät, perhe ja tutut ovat täällä lähellä ja hänelle on täysi mahdottomuus joskus muuttaa minun kotipaikkakunnalleni.
Oon tietty käynyt paljon tässä äitiysloman aikana kotiseuduilla mutta yleensä se on sellainen viikonloppureissu eikä siinä ajassa kerkeä näkemään kaikkia kavereita kun pitäisi perheenkin kanssa viettää aikaa. Olin tuossa toukokuussa viikon verran siellä pojan kanssa ja silloin tuli nähtyä muutamaa ystävää ja kierreltyä kaupungilla. Lähdin silloinkin sinne viikoksi vain koska kotona alkoi tilanne olemaan aika rauhaton ja oli pakko hakea hengähdytaukoa.
Tilanteesta tukalan tekee jotenkin se, että mies on sairaslomalla ollut viime syksystä asti ja näillä näkymin on loka-marraskuuhun asti jollon aikoo hakea lisää sairaslomaa ja sen päätyttyä pitää vielä isyysvapaan. Joten olemme siis 24h/7 yhdessä! Tottakai välillä tulee oltua napit vastakkain ihan siitäkin syystä, jokainen voi varmaan kuvitella tämän tilanteen?
Liikumme paljon ulkona ja käymme perheenä eri paikoissa, huomenna olisi tarkoitus lähteä kiertämään alennusmyyntejä ja ensi viikolla huvipuistoon kera miehen vanhempien. Mökkeilläänkin paljon, mutta aina mennään joka puolelle siis perheen kesken tai kahdestaan.
Pari lomamatkaakin on varattuna jo, loppukesään ja ensi vuodelle, joten ei ole tekemisen puute vaan...
Kaipaan niin sitä omaa aikaa ysävien kanssa!
Tuntuukin vapauttavalta lähteä kauppaan yksin tai lenkille. Meillä kun minä pääasiassa hoidan lapsen niin olen hänen kanssaan koko ajan.
Miehellä ei ole samoja voimavaroja kuin ennen sairastumista.. eeei sinne päinkään! Hän oli oikeastaan ennen työnarkomaani, heräsi arkisin aikaisin, teki pitkän työpäivän ja viikonloppujakin oli välillä työssä, haali itselleen liikaakin töitä välillä eikä muistanut levätä tarpeeksi.
Nyt hän nukkuu ainakin puoleenpäivään saakka ja usein pidempäänkin, ei saa välillä itseään millään ylös sängystä ja silti voi päivän mittaan olla väsynyt. Hän hoitaa lasta silloin kun itse pyydän, oma-aloitteisuutta ei juurikaan ole, vaikkakin on tullut hieman jo muutosta parempaan päin.
Kyllä hän seurustelee välillä pojan kanssa ja tykkää viettää hänen kanssa aikaa mutta syötöt, vaipan vaihdot ja pukemiset teen minä, ellen pyydä miestä tekemään.
Voi ku itsekin saisi joskus nukkua aamulla niin pitkään kun haluaa tai ottaa päiväunet heräämättä lapsen herättyä. No onhan niitä yksinhuoltajiakin, nekin jaksaa joten miksi minä en jaksaisi? Ja jaksanhan minä, ei se siitä ole kiinni. Kaipaan vain muitakin ihmisiä ympärille kuin lapsi ja mies, vaikka he kaikkein rakkaimpia olenkin.
Enkä koe tästä huonoa omaatuntoa, pitäähän ihmisillä olla ystäviä? Mite me tekimisimmekään ilman heitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti