Lapsemme, pieni ihme syntyi siis suunnitellulla sektiolla 6.11.2013. Poika joka muutti koko elämäni. Ei sitä äitiyttä turhaan ole hehkutettu, eikä sitä osaa edes kuvitella millaista on olla äiti ennenkuin sen itse kokee.
Meillä oli hoitokokous päivää ennen sektiota jossa lääkäri päätti ettei miestä voitaisi päästää mukaan synnytykseen :( Se oli kova pala, vaikkakin olin sen jo arvannut etukäteen. Onneksi äitini oli tullut muutama viikko aiemmin avukseni kotiin ja tuli mukaan sairaalaan.
Mies ei tuntunut olevan pahoillaan asiasta, ei varmaan oikein edes ymmärtänyt mistä tulee jäämään paitsi.
Sektio sujui oikein hyvin! Pieni poika mitoin: 3080g ja 49cm syntyi siis rv.39+2.
Poika kärsi happivajeesta ja veti lapsivettä keuhkoihin, joten hän vietti ensimmäisen vuorokauden lastenosastolla saamassa lisähappea. Minut kärrättiin sinne katsomaan häntä suoraan heräämöstä ja sain hänet seuraavana päivänä omaan huoneeseen.
Miehen vointi koheni koko ajan sähköhoitojen myötä ja odotin kovasti että he laskisivat hänet sieltä katsomaan poikaa sairaalaan. Hän soitti monta kertaa päivässä kysyäkseen miten minä ja poika voin. Aina juuri sähkön jälkeen hän ei muistanut lähitapahtumia ja rasitti kun piti kertoa samat asiat uudelleen moneen otteeseen ja monena päivänä peräkkäin.
Mun piti hoitaa poikaa osastolla ja samalla puhua miehen kanssa puhelimessa sen 100 kertaa päivässä samat asiat uudestaan ja uudestaan..... Jaksoin kuitenkin vain ja ainoastaan pojan vuoksi, olin niin yltiörakastunut häneen että tuntui että jaksaisin mitä vain.
No niinhän siinä sitten kävi, että miestä ei päästetty sairaalaan. Sovimme että käyn näyttämässä poikaa heti samana päivänä kun pääsen pois sairaalasta, joka sattuikin sopivasti olemaan isänpäivä :)
Aiemmin olin sitä mieltä etten sellaiseen paikkaan vie lasta, mutta saimme varattua kokoushuoneen omaan käyttöömme jonne tulisi myös äitini ja miehen vanhemmat.
Koitti isänpäivä ja olin itse todella innoissani ja myös jännittynyt siitä miten mieheni ottaisi lapsen vastaan.
Kaikki meni hyvin, mies itki kun näki pojan, piti sylissä ja vaihtoi vaippaa. Hän ei ollut aivan täydellisesti tilanteessa läsnä, osaksi vahvan lääkityksen ja osaksi sairauden vuoksi. Oli kuitenkin selvästikin hyvin ylpeä pojastaan ja onnellinen saadessaan hänet syliin, vaikkakin todella varovaisesti häntä hoiti ja oli epävarma omasta osaamisestaan.
Äitini oli vielä mun apuna täällä muutaman viikon ja lähti sitten takaisin omaan kotiinsa. Arki vauvan kanssa kahdestaan oli ihanaa ja rankkaa.. ei sitä osannut kuvitella miten paljon vauvan hoitaminen vaatii ja kaiken kun tekee yksin. Yöheräilyt 2 tunnin välein.. huoh sitä aikaa.
Sossut otti muhun myös yhteyttä, oli tehty alustava lastensuojeluilmoitus (se tehdään aina jos pienen lapsen jompikumpi vanhempi on pitkään sairaalassa mielenterveys tai päihdesyistä).
Kyselivät kovasti miten itse jakselen, en myöntänyt etten henkisesti kovinkaan hyvin sillä tahdoin jaksaa itse enkä myöskään halunnut antaa heille vaikutelmaa etten kykenisi hoitamaan lastani.
Suostuimme aloittamaan käynnit sellaisessa vuorovaikutuskeskuksessa missä juttelisimme niitänäitä, saisimme apuja arkeen ja missä mieheni voisi harjoitella vauvan hoitoa.
Käynnit alkoivat joulukuun alusta 2013.
Miehen vointi oli jo paljon parempi ja hän pääsi käymään kotona, niin että hänen vanhemmat olivat myös täällä mukana. Aluksi kolmena peräkkäisenä päivänä klo.12-19 ja sen jälkeen yövapaille.
Tuntui ihanalta saada hänet kotiin, myöskin erilaiselta kun olin tottunut olemaan yksin niin pitkään.
Joulu lähestyi ja pääsimme koko perhe tekemään jouluostoksia ja sekin tuntui juhlalta! Mies ei kauheasti jaksanut keskittyä ja väsyikin nopeasti mutta ei se haitannut, oli ihanaa olla ihan kuin oikea perhe!
Noin viikkoa ennen joulua mies pääsi viikon lomalle kotiin, jota jatkettiin joulun jälkeenkin. Oli siis avohoidossa mutta vielä kirjoilla sairaalassa.
Uudenvuoden jälkeen joskus tarkkaa päivää en muista, hänet uloskirjattiin vihdoinkin pois sairaalasta. Meidän arki sai alkaa kunnolla! Millaista se on ollut nyt puolisenvuotta? Siitä kirjotan myöhemmin ja muutenkin alan kirjoittamaan tämänhetkisestä elämästämme :)
Olen saanut yhden seuraajan! Kiva jos joku jaksaa käydä lukemassa ja vieläkin parempi jos tästä blogista olisi jollekin apua/vertaistukea!
Mäkin olen lukenut jo tuolta ensimmäisestä tekstistä saakka tätä blogia, mutten mistään ole löytänyt seuraa-nappia.. Pelkäsin jo että lopetat kun oli niin pitkä väli ettei ollut tullut tekstiä, mutta et onneksi! :)
VastaaPoistaKiva kuulla että olet lukenu :) En oo lopettamassa, välillä voi tulla vaan vähän väliä kirjoittamisten välissä, varsinkin näin kesällä kun tulee oltua reissussa, toivottavasti viihdyt jatkossakin blogin parissa :)
Poista