Ystäviä ja loman odotusta

Mulla on ihania ystäviä, ystäviä joille voin puhuu kaikesta. Ilman ystäviä en tiedä miten olisin jaksanu viime syksynä. Varsinkin mun paras ystävä, joka kyllä tunnistaa ittensä tästä, oli tuollon ja on mulle nyttenkin kaikki kaikessa!
Hänelle kerroin ensimmäiseks kaiken mitä oli tapahtunu, hän oli tosi järkyttyny tietenkin ja ehdotti että lähtisin pois hetkeks, takas sille paikkakunnalle josta olin lähtenytkin, tarjoutu jopa hakemaan mut. Sillon kävi hetken mielessä että olisin lhtenytkin mutten kuitenkaan uskaltanu.. mitä jos sattuu jotain ihan kamalaa sillä aikaa ku oon poissa... ja pitihän mun töissä kuitenkin käydä.

Tää mun ystävä tuli sitten mun luokse yks viikonloppu ja toi kamalasti lastentarvikkeita. Aiemmin oli ollut suunnitelma että menen viikoks käymään kotikonnuilla ja näkisin ystäviä, heti vaan kun äitiysloma alkaisi.. mut nyt sekin sitten peruuntui. Mieheni oli tarkoitus samaan aikaan lähteä siksi viikoksi lomamatkalle ystävänsä kanssa, matkakin oli jo tilattu.. mikä ny tietenkin peruttiin.
No ystäväni toi mulle ne tavarat jotka meidän piti mieheni kanssa yhdessä hakea..
Helpotus, olipa ainakin melkein kaikki nyt valmiina vauvaa varten, yks huoli taas vähemmän.
Vietettiin kivat pari päivää ystäväni kanssa ja sain hetken taas elää normaalia elämää, ilman huolia, ei edes kovin paljon juteltu miehestäni, oltiin vaan ja se olikin just sillon parasta.

Toinen helpotus oli, kun puhuin pomoni kanssa tästä tilanteesta. En kertonut mikä miehelläni on, sanoin hänen vaan sairastuneen enkä tiedä milloin hän pääsee pois sairaalasta.
Ymmärtäväinen pomoni ehdotti että pitäisin jo kertyneet lomapäivät ennen äitiyslomani alkua, jotenka mulla oli silloin enää 7 työpäivää jäljellä. Vaikka pidinkin työtä terapiana ja poispääsynä kotoota ja omilta ajatuksilta, tuntui loman alkaminen helpotukselta. Työ alkoi käymään jo fyysisesti niin raskaaksi ison mahan vuoksi että oli jo aikakin päästä lepäämään.
Ja mikä parasta, pääsisin katsoo miestäni mihin aikaan tahansa kun ei olut enää velvotteita työstä.

15.9 käytiin katsomassa appivanhempieni kanssa miestäni. Ennen vierailua hän soitti pariin otteeseen ja kertoi ikäväänsä. Kerroin miten kivaa oli ollut kun ystäväni oli käynyt meillä ja mitä kaikkea oltiin tehty ja mitä tarvikkeita oli jo vauvaa varten kotona. Mieheni kuulosti oikeasti iloiselta asiasta ja odotin kovasti pääseväni katsomaan häntä. Tuntui ihan kuin olisi mennyt treffeille, meikkasin ja puin itseni nätiksi. Halusin että kun mies näkisi minut niin hän muistaisi taas miten mua rakasti.

Vierailu meni hyvin. Mieheni oli päässyt eristyshuoneesta ja oli nyt vierihoidossa, joka tarkoitti sitä että hoitaja on lähellä kokoajan ja seuraa vointia. Hoitajat siellä vaikutti tosi mukavilta ja miehenikin oli jo paljon paremman oloinen ja puhuikin aivan järkeviä.
Muutama päivä meni taas paremmin. Osastolla meni ihan hyvin, mieheni vain oli tosi turhautunut siellä oloon ja itki paljon.. poti huonoa omaatuntoa siitä ettei ollut kotona pitämässä minusta huolta. Mietinkin että ei hän voinut kovin sairas olla kun ajatteli kuitenkin muita ihmisiä eikä pelkästään itseään.

Sitten kaikki meni taas huonompaan suuntaan... siitä lisää myöhemmin.

Pakkohoitoa ja eristystä

No niin, nyt on aikaa jatkaa kun on palauduttu kotiin pääsiäisen vietosta maalta.

Lainaan tässä mun päiväkirjatekstejä tuolta ajalta. Ihme kun en ollu päiväkirjaa rustaillu vuosiin ja aloin yhtäkkii kirjoittaa muutamaa viikkoo ennen miehen sairastumista.
Tämä merkintä on 7.9.2013 ''mulla on kamala ikävä, ikävä mun miestä, rukoilen kun en muutakaan voi.. Miten elämä voi mennä näin? Just kun kaikki oli hyvin.. oliks kaikki liian hyvin? Tahdon miehen takas kotiin, terveenä. Mun mieli on ihan hajalla täällä kotona yksin.. on niin hiljaista.''

No kun mieheni jäi sinne osastolle hänelle määrättiin heti vahvat lääkkeet ja kovasti toivottiin että hänelle annettaisiin kanssa unilääkkeitä koska ei ollut muutamaan viikkoon nukkunut kunnolla ja viime öinä ei nukkunut ollenkaan, ei myöskään ollut syönyt lähes mitään..
Kuulin seuraavana päivänä että hänet oltiin viety eristykseen koska oli käyttäytyny aggressiivisesti toista potilasta kohtaan. Siis mun mies?! Ei todellakaan hänen tapaistaan! Aina niin rauhallinen eikä ikinä missään tappeluissa, lukuunottamatta joskus jotain kännirähinöitä.

''Vieläkin välillä tulee sellanen olo että onko tää vaan pahaa unta, samaa mies sanoi iltaa ennen osastolle joutumistaan. Pelottaa että joudunko synnyttää yksin, miten pärjään vauvan kanssa? Ikinä ei oo ollu näin suurta huolta kenestäkään. Samalla huoli siitä että tahtooko mieheni olla mein kanssa perhe kun pääsee kotiin? Sen jutut on niin ristiriitaisia ja ymmärrän että se ei oo hän kun puhuu niitä mutta silti tulee mieleen että jos se jossain mielen sopukoissa ei tahdokaan olla mun kanssa? Mitä sitten teen ja minne meen? Alkaako tässä itekin sairastuu. Aivan tajuton ikävä :(''

Pääsin katsomaan miestäni hänen vanhempien kanssa seuraavana päivänä. Jännitin kauheasti että minkälainen hän on. Muistan vieläkin kun tultiin osastolle ja näin kaukaa jo mieheni, sairaalavaatteet päällä, kalpeana käveli pitkin käytäviä hitaasti.. Silmistä, puheesta, äänestä, liikkeistä.. kaikista huomasi miten oli vahvalla lääkityksellä. Halattiin lujaa kun nähtiin.
Muistan kun pidättelin itkuu koko tapaamisen ajan.. mentiin hänen huoneeseen jossa oli ollut lepositeissä. Karu huone jossa oli vaan sänky, josta roikkui siteet. Maattiin siinä kapealla sängyllä hetki kahestaan.
Mieheni kaipasi koko ajan vakuutteluja siitä että me ei erota ja mä en jätä häntä, sitä piti toistella koko ajan. Tuli tunne että jos tästä sittenkin selvitään ja hän pääsis pian kotiin.
Oli saanut puhelimensa käyttöön myös ja soitti illalla vielä ja kuulosti aika normaalilta, mitä nyt äänestä kuuli että oli vahvoissa lääkkeissä. Oli miettinyt mitä kaikkea kivaa tehtäisiin kun pääsee kotiin, tuli hyvä olo.
Tässä vaiheessa oli raskausviikoilla 31+0, ei enää kauaa siis äitiyslomaankaan.

Ei päästy muutamaan päivään tämän jälkeen käymään osastolla. Sanoivat että tärkeintä on nyt että mieheni saisi levätä rauhassa. Anoppini soitteli kuitenkin päivittäin parikin kertaa osastolle ja kysyi miten on mennyt, sain hänen kauttaan tietää kuulumisia.
Oli saanut nyt ekan kerran nukuttua kunnolla, helpottava uutinen. Itse kävin ahkeraan töissä ja työmatkatkin kuljin pyörällä. Olisinhan helposti saanut sairaslomaa mutta sillon tuntu että työ on parasta terapiaa.. En työpäivän aikana kerennyt paljon miettimään asioita. Illat kotona yksin oli niitä kurjimpia aikoja.. Vauva liikkui kamalasti mahassa, joten ei sentään ollu niin kovin yksinäistä :)

11.9 Soitin ensimmäisen kerran osastolle kyselleksäni vähän missä mennään. Miehestäni oli tehty pakkohoitopäätös! Siis MUN miehestä, PAKKOhoitopäätös.. Oli aika karun kuuloista kun hoitaja kertoi mielipiteensä.. hänen mielestään meidän tulevan lapsen syntymä oli suurin syy mieheni sairastumiseen. En voinut uskoa sitä! Niin kovasti ku me molemmar odotettiin tätä esikoista, oli toivottu ja odotettu lapsi.
Ei oltu keretty seurustelemaan kyllä kauaa kun tulin raskaaksi (n.4kk) mutta oltiin silti molemmat todella onnellisia tulevasta perheenlisäyksestä.
Onhan sitä ihmiset ennenkin saaneet lapsia eivätkä ole joutuneet psykoosiin... Mun mielestäni tässä oli nyt kyse muustakin eikä vain lapsen syntymisestä.
 Sitten kuulin anopiltani että mieheni oli saanut soittaa ja oli soittanut hänelle! Tulin vihaseksi siitä, miksi soittaa äidilleen kun voi soittaa mullekin?1 kysyäkseen mun kuulumisia ja miten vauva voi.
Oli ollut huolissaan nyt siitä, onko hän tappanut jonkun meistä? Oli jostain saanut tälläisen ajatuksen päähänsä kun meitä ei oltu päästetty häntä katsomaan.

Sitten päästiin kolmen päivän eron jälkeen katsomaan häntä osastolle. Olin oottanu tapaamista aivan kamalasti ja pettymys oli suuri kun päästiin paikalle niin meille kerrottiin, että pääsisimme katsomaan häntä vain lasin läpi ja 15min!!
Hän oli taas eristyshuoneessa. Siellä oli vain patja lattialla, tosi karu huone! Mieheni näytti entistä sairaammalta. Hän rupes itkemään kun tultiin oven taakse, ovessa oli pieni ikkuna, jonka kautta keskusteltiin. hän ei itse ymmärtäny ollenkaan miksi ei saanut nähdä meitä kunnolla ja koskettaa.
Oli edelleen siinä uskossa että on tappanut jonkun meistä (isänsä, äitinsä tai mut) ja ei uskonut kunnolla asiaa vaikka näki meidät. Kyseli miten vauva voi ja oli ilonen kun olin laittanut korun takaisin kaulaan, jonka olin aiemmin ottanut pois.
Oli entistä kurjempaa jättää hänet sinne karuun huoneeseen... Huojentunu olin kuitenkin siitä että jutteli ihan järkeviä asioita (tuota tappamisluuloharhaa lukuunottamatta)

Miten tästä kaikki jatkukaan?
Palaan taas myöhemmin jatkamaan. Nyt nautin kevään ensmäisistä päivistä ulkona :)

Miten kaikki oikein alkoi

Aloitin nyt minäkin tämän bloggaamisen ihmeellisen maailman. Saa nähdä onko musta tähän ja seuraako tätä kukaan.
Asiaan... Olen siis 27vuotias nainen ja perheeseeni kuuluu avomieheni ja 5kk ikäinen poika. Elämme aika tavallista elämää.. ainakin se siltä näyttää ulkopuolisen silmin, mutta totuus on vähän erilaista, niinkuin blogin nimestäkin voi päätellä.

Mistä aloittaisin.. Elämäni oli vielä vuosi sitten aika mukavaa ja ns.normaalia, odotin esikoista, olin muuttanut uudelle paikkakunnalle juuri valmistuttuani ja aloittanut uudessa työpaikassa. Niin paljon tapahtui lyhyeen aikaan, olin onnellinen ja kauhean rakastunut mieheeni, emme olleet seurustelleet edes kovin pitkään vielä.

Kesä tuli ja kaikki meni ihan kivasti, viihdyin töissä ja olin saanut uusia kavereita, raskauskin meni aika mukavasti, olin jo innoissani tulevasta lapsesta, olihan hän hartaasti toivottu esikoinen, meistä kumpikin odotti lapsen syntyvän niin kovasti.

Tuli syyskuun alku 2013 ja mieheni alkoi käyttäytyö kummasti, oli hirveän poissaoleva, nukkui huonosti ja ennen niin hyvön ruokahalun omaava lakkasi melkeinpä kokonaan syömästä. Mieheni on todella sosiaalinen, hauska ja puhelias, sellainen hauskuuttaja :) Yhtäkki hän oli kovin vaisu ja vetäytyi syrjään.
Epäilin jo vaikka mitä, osaksi varmaan hormoonihuuruissani ajattelin jo että hänellä on toinen.
Otin asian sitten puheeksi ja mieheni oli kummissaan miten edes voisin kuvitella hänellä olevan toista, oli kuitenkin itsekin huomannut olon erikoiseksi eikä tiennyt siihen syytä.
Ennen lähestulkoon työnarkomaani mieheni ei enää yksi päivä olis jaksanutkaan lähteä töihin, kävi hakemassa sairaslomaa.. työuupumus, sitäkö se olikin? Hetken olin jo helpottunut, onneks ei vakavempaa... voi kun oisin sillon vielä tiennyt mihin kaikkeen se päätyisi.

Sitten alkoikin erikoiset puheet, yhtäkkiä mieheni piti kertoa minulle kaikki mitä päässä liikkuu. Tunnustuksia, ajatuksia jotka moni pitäisi oman pään sisällä. Esimerkkejä näistä ajatuksista: Kun tavattiin en ollut hänen mielestään tarpeeksi hyvännäköinen, rintani olivat liian pienet.. miten hänestä ei olisi elämään mun kanssa perheenä, miten hän on ajatellut exiään meidän petipuuhien aikana.. ymymym. En voinut uskoa kuulemaani todeksi, revin yhtenä iltana rikki hänen antamansa sydän kaulakorun, itkin, itkin itkin....
Seuraavana aamuna tästä tapahtumasta mies oli käynyt tutulla psykiatrilla joka määräsin hänelle mielialalääkkeet ja rauhottavia, mieheni haki minut töistä ja oli kirjoittanut minulle koskettavan kirjeen, jossa kertoi tietävänsä nyt että on sairastunut ja ne asiat joita minulle on sanonut eivät ole tosia vaan hänen sairaudestaan johtuvia ja miten hän rakastaa monia sellaisena kuin olen.. oli myöskin käynyt vaihdattamassa koruuni uuden ketjun.

Saimme puhuttua ja mieleni oli aika rauhallinen, vaikka ne asiat joita häneltä kuulin eivät unohtuneet. Meni muutama päivä ja mieheni oli rauhaton, ei edelleenkään syönyt juuri mitään, ei nukkunut silmäystäkään, puheli omituisia, kävi autoajeluilla rauhoittaakseen mieltään. Ei ollut kovinkaan paljon paikoillaan, saattoi kydä 3x kylvyssä pienen ajan sisään, koiran kanssa lenkillä monesti ja niillä autoajeluilla. Emme voineet edes katsoa telkkaria enää yhdessä, sillä hänen piti mainita minulle joka kerta kun katsoi jotakin naista, esim. ''katoin tuon naisen tissejä''..

Aloin jo ajatella että ehkä ne lääkkeet, jotka hän oli saanut olivat vain entisestään sekoittanut hänen mieltään. Mieheni lopettikin kyseiset lääkkeet päivän käytön jälkeen.. rauhoittavia otti silti. Koitti saada unta.. turhaan.
Mun oli raskasta käydä töissä kun en saanut öisin nukuttua kun mies piti ramppaamisillaan ja puheillaan mua hereillä, en tienny mitä oikeen olis pitänyt tehä, aloin jo pelkäämään että hän tekis itelleen jotain, niin sekaisin oli.
Sitten yhtenä yönä, se oli jo aamuyötä ja mun piti herätä muutaman tunnin päästä töihin. Mieheni tuli viereeni sohvalle, polvistui ja sanoi että jokin hänen päässään käskee häntä puukottamaan mua. Pelästyin.. en sitä että hän tekis jotain, vaan sitä että nyt ei kaikki todellakaan oo hyvin ja hänet on saatava hoitoon ja pian.
Soitin hänen vanhemmilleen, heillä kestää ajaa meille n.tunti, kerroin miehellenikin että nyt on parempi että hän menee heidän luokseen lepäämään, ihan senkin takia että saisin itse nukuttua edes yhden yön kunnolla.

Lähdin töihin ja koitin olla ajattelematta mitään. Puoliltaäivin mieheni soittaa minulle hyväntuulisena että kaikki on ihan hyvin ja hän luulee vain sen lääkkeen olleen syy hänen outoon käytökseen ja varmasti palautuisi normaaliksi kun lopetti lääkkeen. Olin helpottunut kuullessani hänet lähes normaalina.
Tästä meni reilu tunti ja mieheni soittaa taas minulle töihin, nyt sekavana selittää että hänen vanhempansa yrittää tappaa hänet ja pyysi minulta apua. Rauhoittui kuitenkin kun sain hänet vakuutetuksi ettei kukaan yritä häntä tappaa, vaan auttaa. Tuon puhelun jälkeen oloni oli tosi levoton. Selkääni menivät kylmät väreet, en ollut kuullut häntä noin sekava ikinä.

Tästä meni alle tunti niin mieheni äiti soitti minulle että he olivat ajaneet psykiatrisen sairaalan pihaan ja mieheni oli karannut pihasta ja nyt häntä etsii poliisit ja muutama vapaaehtoinen.
Hätäännyin ja lähdin töistä heti, pyysin mieheni isää hakemaan minut työpaikalta sillä julkisilla sinne meno olisi kestänyt liian kauan, enkä edes tiennyt missä paikka sijaitsee.
Soitin äidilleni työpaikkani pihalta ja romahdin täysin... olin pitänyt mieheni omituisuuksia salassa perheeltäni mutta nyt oli pakko kertoa kaikki. Mä itkin, äiti itki....

Odotin ja odotin appiukkoa hakemaan, hän oli ensin menny väärälle paikkaa odottamaan minua koska ei tiennyt missä olin töissä. Sillä hetkellä ku astuin autoon, appiukkoni kännykkä soi, sieltä soitti mieheni, oli lainannut joltain kännykkää, kertoi sijaintinsa. Helpotus...
Ajoimme sinne minne mieheni meidät oli neuvonut. Siellä hän istui mutaisena maassa, oli heittänyt kännykkänsä jonnekin ojaan, oli sekaisin mutta kertoi selkeästi ''reissustaan'', miten oli lähtenyt karkuun, luullut olevansa kuollut, etsinyt hautakiveään, uudestisyntynyt ja sitten taas luullut olevansa helvetissä... Tässä vaiheessa en enää tienny mitä ajatella, halasin vaan häntä kovaa, olin onnellinen että hän löytyi ja oli elossa.
Ajoimme takaisin psyk.sairaalaan päivystykseen, siellä mieheni kertoi aivan alusta kaiken, muisti ihmeen hyvin kaikki tapahtumat ja kuulosti aivan selkeältä, naureskeli jo monia juttuja mitä oli sanonut.
Päädyimme siihen että hän jää osastolle, ei meillä oikein olis ollut edes vaihtoehtoja. Oli kamalaa jättää hänet sinne ja lähteä kotiin, tyhjään kotiin yksin. Kotona romahdin täysin lattialle, itkin ja itkin. Olin kuullut hänen vanhemmiltaan kaikki yksityiskohdat (lähes kaikki siis, paljon myöhemmin kuulin mieheltäni asioita joita hänen vanhempansa eivät olleet kertoneet). Mieheni oli koittanut hypätä liikkuvasta autosta ikkunasta ulos, heidän ajaessaan sairaalaan, ennen pakoreissua. Anoppini oli juuri saanut vedettyä hänet takista takaisin penkille. Niin pienestä oli kiinni että olis tapahtunu jotain hirveää :(

Tarina jatkuu.... kirjoitan myöhemmin lisää mitä sitten tapahtui.