Miten kaikki oikein alkoi

Aloitin nyt minäkin tämän bloggaamisen ihmeellisen maailman. Saa nähdä onko musta tähän ja seuraako tätä kukaan.
Asiaan... Olen siis 27vuotias nainen ja perheeseeni kuuluu avomieheni ja 5kk ikäinen poika. Elämme aika tavallista elämää.. ainakin se siltä näyttää ulkopuolisen silmin, mutta totuus on vähän erilaista, niinkuin blogin nimestäkin voi päätellä.

Mistä aloittaisin.. Elämäni oli vielä vuosi sitten aika mukavaa ja ns.normaalia, odotin esikoista, olin muuttanut uudelle paikkakunnalle juuri valmistuttuani ja aloittanut uudessa työpaikassa. Niin paljon tapahtui lyhyeen aikaan, olin onnellinen ja kauhean rakastunut mieheeni, emme olleet seurustelleet edes kovin pitkään vielä.

Kesä tuli ja kaikki meni ihan kivasti, viihdyin töissä ja olin saanut uusia kavereita, raskauskin meni aika mukavasti, olin jo innoissani tulevasta lapsesta, olihan hän hartaasti toivottu esikoinen, meistä kumpikin odotti lapsen syntyvän niin kovasti.

Tuli syyskuun alku 2013 ja mieheni alkoi käyttäytyö kummasti, oli hirveän poissaoleva, nukkui huonosti ja ennen niin hyvön ruokahalun omaava lakkasi melkeinpä kokonaan syömästä. Mieheni on todella sosiaalinen, hauska ja puhelias, sellainen hauskuuttaja :) Yhtäkki hän oli kovin vaisu ja vetäytyi syrjään.
Epäilin jo vaikka mitä, osaksi varmaan hormoonihuuruissani ajattelin jo että hänellä on toinen.
Otin asian sitten puheeksi ja mieheni oli kummissaan miten edes voisin kuvitella hänellä olevan toista, oli kuitenkin itsekin huomannut olon erikoiseksi eikä tiennyt siihen syytä.
Ennen lähestulkoon työnarkomaani mieheni ei enää yksi päivä olis jaksanutkaan lähteä töihin, kävi hakemassa sairaslomaa.. työuupumus, sitäkö se olikin? Hetken olin jo helpottunut, onneks ei vakavempaa... voi kun oisin sillon vielä tiennyt mihin kaikkeen se päätyisi.

Sitten alkoikin erikoiset puheet, yhtäkkiä mieheni piti kertoa minulle kaikki mitä päässä liikkuu. Tunnustuksia, ajatuksia jotka moni pitäisi oman pään sisällä. Esimerkkejä näistä ajatuksista: Kun tavattiin en ollut hänen mielestään tarpeeksi hyvännäköinen, rintani olivat liian pienet.. miten hänestä ei olisi elämään mun kanssa perheenä, miten hän on ajatellut exiään meidän petipuuhien aikana.. ymymym. En voinut uskoa kuulemaani todeksi, revin yhtenä iltana rikki hänen antamansa sydän kaulakorun, itkin, itkin itkin....
Seuraavana aamuna tästä tapahtumasta mies oli käynyt tutulla psykiatrilla joka määräsin hänelle mielialalääkkeet ja rauhottavia, mieheni haki minut töistä ja oli kirjoittanut minulle koskettavan kirjeen, jossa kertoi tietävänsä nyt että on sairastunut ja ne asiat joita minulle on sanonut eivät ole tosia vaan hänen sairaudestaan johtuvia ja miten hän rakastaa monia sellaisena kuin olen.. oli myöskin käynyt vaihdattamassa koruuni uuden ketjun.

Saimme puhuttua ja mieleni oli aika rauhallinen, vaikka ne asiat joita häneltä kuulin eivät unohtuneet. Meni muutama päivä ja mieheni oli rauhaton, ei edelleenkään syönyt juuri mitään, ei nukkunut silmäystäkään, puheli omituisia, kävi autoajeluilla rauhoittaakseen mieltään. Ei ollut kovinkaan paljon paikoillaan, saattoi kydä 3x kylvyssä pienen ajan sisään, koiran kanssa lenkillä monesti ja niillä autoajeluilla. Emme voineet edes katsoa telkkaria enää yhdessä, sillä hänen piti mainita minulle joka kerta kun katsoi jotakin naista, esim. ''katoin tuon naisen tissejä''..

Aloin jo ajatella että ehkä ne lääkkeet, jotka hän oli saanut olivat vain entisestään sekoittanut hänen mieltään. Mieheni lopettikin kyseiset lääkkeet päivän käytön jälkeen.. rauhoittavia otti silti. Koitti saada unta.. turhaan.
Mun oli raskasta käydä töissä kun en saanut öisin nukuttua kun mies piti ramppaamisillaan ja puheillaan mua hereillä, en tienny mitä oikeen olis pitänyt tehä, aloin jo pelkäämään että hän tekis itelleen jotain, niin sekaisin oli.
Sitten yhtenä yönä, se oli jo aamuyötä ja mun piti herätä muutaman tunnin päästä töihin. Mieheni tuli viereeni sohvalle, polvistui ja sanoi että jokin hänen päässään käskee häntä puukottamaan mua. Pelästyin.. en sitä että hän tekis jotain, vaan sitä että nyt ei kaikki todellakaan oo hyvin ja hänet on saatava hoitoon ja pian.
Soitin hänen vanhemmilleen, heillä kestää ajaa meille n.tunti, kerroin miehellenikin että nyt on parempi että hän menee heidän luokseen lepäämään, ihan senkin takia että saisin itse nukuttua edes yhden yön kunnolla.

Lähdin töihin ja koitin olla ajattelematta mitään. Puoliltaäivin mieheni soittaa minulle hyväntuulisena että kaikki on ihan hyvin ja hän luulee vain sen lääkkeen olleen syy hänen outoon käytökseen ja varmasti palautuisi normaaliksi kun lopetti lääkkeen. Olin helpottunut kuullessani hänet lähes normaalina.
Tästä meni reilu tunti ja mieheni soittaa taas minulle töihin, nyt sekavana selittää että hänen vanhempansa yrittää tappaa hänet ja pyysi minulta apua. Rauhoittui kuitenkin kun sain hänet vakuutetuksi ettei kukaan yritä häntä tappaa, vaan auttaa. Tuon puhelun jälkeen oloni oli tosi levoton. Selkääni menivät kylmät väreet, en ollut kuullut häntä noin sekava ikinä.

Tästä meni alle tunti niin mieheni äiti soitti minulle että he olivat ajaneet psykiatrisen sairaalan pihaan ja mieheni oli karannut pihasta ja nyt häntä etsii poliisit ja muutama vapaaehtoinen.
Hätäännyin ja lähdin töistä heti, pyysin mieheni isää hakemaan minut työpaikalta sillä julkisilla sinne meno olisi kestänyt liian kauan, enkä edes tiennyt missä paikka sijaitsee.
Soitin äidilleni työpaikkani pihalta ja romahdin täysin... olin pitänyt mieheni omituisuuksia salassa perheeltäni mutta nyt oli pakko kertoa kaikki. Mä itkin, äiti itki....

Odotin ja odotin appiukkoa hakemaan, hän oli ensin menny väärälle paikkaa odottamaan minua koska ei tiennyt missä olin töissä. Sillä hetkellä ku astuin autoon, appiukkoni kännykkä soi, sieltä soitti mieheni, oli lainannut joltain kännykkää, kertoi sijaintinsa. Helpotus...
Ajoimme sinne minne mieheni meidät oli neuvonut. Siellä hän istui mutaisena maassa, oli heittänyt kännykkänsä jonnekin ojaan, oli sekaisin mutta kertoi selkeästi ''reissustaan'', miten oli lähtenyt karkuun, luullut olevansa kuollut, etsinyt hautakiveään, uudestisyntynyt ja sitten taas luullut olevansa helvetissä... Tässä vaiheessa en enää tienny mitä ajatella, halasin vaan häntä kovaa, olin onnellinen että hän löytyi ja oli elossa.
Ajoimme takaisin psyk.sairaalaan päivystykseen, siellä mieheni kertoi aivan alusta kaiken, muisti ihmeen hyvin kaikki tapahtumat ja kuulosti aivan selkeältä, naureskeli jo monia juttuja mitä oli sanonut.
Päädyimme siihen että hän jää osastolle, ei meillä oikein olis ollut edes vaihtoehtoja. Oli kamalaa jättää hänet sinne ja lähteä kotiin, tyhjään kotiin yksin. Kotona romahdin täysin lattialle, itkin ja itkin. Olin kuullut hänen vanhemmiltaan kaikki yksityiskohdat (lähes kaikki siis, paljon myöhemmin kuulin mieheltäni asioita joita hänen vanhempansa eivät olleet kertoneet). Mieheni oli koittanut hypätä liikkuvasta autosta ikkunasta ulos, heidän ajaessaan sairaalaan, ennen pakoreissua. Anoppini oli juuri saanut vedettyä hänet takista takaisin penkille. Niin pienestä oli kiinni että olis tapahtunu jotain hirveää :(

Tarina jatkuu.... kirjoitan myöhemmin lisää mitä sitten tapahtui.