No niin, nyt on aikaa jatkaa kun on palauduttu kotiin pääsiäisen vietosta maalta.
Lainaan tässä mun päiväkirjatekstejä tuolta ajalta. Ihme kun en ollu päiväkirjaa rustaillu vuosiin ja aloin yhtäkkii kirjoittaa muutamaa viikkoo ennen miehen sairastumista.
Tämä merkintä on 7.9.2013 ''mulla on kamala ikävä, ikävä mun miestä, rukoilen kun en muutakaan voi.. Miten elämä voi mennä näin? Just kun kaikki oli hyvin.. oliks kaikki liian hyvin? Tahdon miehen takas kotiin, terveenä. Mun mieli on ihan hajalla täällä kotona yksin.. on niin hiljaista.''
No kun mieheni jäi sinne osastolle hänelle määrättiin heti vahvat lääkkeet ja kovasti toivottiin että hänelle annettaisiin kanssa unilääkkeitä koska ei ollut muutamaan viikkoon nukkunut kunnolla ja viime öinä ei nukkunut ollenkaan, ei myöskään ollut syönyt lähes mitään..
Kuulin seuraavana päivänä että hänet oltiin viety eristykseen koska oli käyttäytyny aggressiivisesti toista potilasta kohtaan. Siis mun mies?! Ei todellakaan hänen tapaistaan! Aina niin rauhallinen eikä ikinä missään tappeluissa, lukuunottamatta joskus jotain kännirähinöitä.
''Vieläkin välillä tulee sellanen olo että onko tää vaan pahaa unta, samaa mies sanoi iltaa ennen osastolle joutumistaan. Pelottaa että joudunko synnyttää yksin, miten pärjään vauvan kanssa? Ikinä ei oo ollu näin suurta huolta kenestäkään. Samalla huoli siitä että tahtooko mieheni olla mein kanssa perhe kun pääsee kotiin? Sen jutut on niin ristiriitaisia ja ymmärrän että se ei oo hän kun puhuu niitä mutta silti tulee mieleen että jos se jossain mielen sopukoissa ei tahdokaan olla mun kanssa? Mitä sitten teen ja minne meen? Alkaako tässä itekin sairastuu. Aivan tajuton ikävä :(''
Pääsin katsomaan miestäni hänen vanhempien kanssa seuraavana päivänä. Jännitin kauheasti että minkälainen hän on. Muistan vieläkin kun tultiin osastolle ja näin kaukaa jo mieheni, sairaalavaatteet päällä, kalpeana käveli pitkin käytäviä hitaasti.. Silmistä, puheesta, äänestä, liikkeistä.. kaikista huomasi miten oli vahvalla lääkityksellä. Halattiin lujaa kun nähtiin.
Muistan kun pidättelin itkuu koko tapaamisen ajan.. mentiin hänen huoneeseen jossa oli ollut lepositeissä. Karu huone jossa oli vaan sänky, josta roikkui siteet. Maattiin siinä kapealla sängyllä hetki kahestaan.
Mieheni kaipasi koko ajan vakuutteluja siitä että me ei erota ja mä en jätä häntä, sitä piti toistella koko ajan. Tuli tunne että jos tästä sittenkin selvitään ja hän pääsis pian kotiin.
Oli saanut puhelimensa käyttöön myös ja soitti illalla vielä ja kuulosti aika normaalilta, mitä nyt äänestä kuuli että oli vahvoissa lääkkeissä. Oli miettinyt mitä kaikkea kivaa tehtäisiin kun pääsee kotiin, tuli hyvä olo.
Tässä vaiheessa oli raskausviikoilla 31+0, ei enää kauaa siis äitiyslomaankaan.
Ei päästy muutamaan päivään tämän jälkeen käymään osastolla. Sanoivat että tärkeintä on nyt että mieheni saisi levätä rauhassa. Anoppini soitteli kuitenkin päivittäin parikin kertaa osastolle ja kysyi miten on mennyt, sain hänen kauttaan tietää kuulumisia.
Oli saanut nyt ekan kerran nukuttua kunnolla, helpottava uutinen. Itse kävin ahkeraan töissä ja työmatkatkin kuljin pyörällä. Olisinhan helposti saanut sairaslomaa mutta sillon tuntu että työ on parasta terapiaa.. En työpäivän aikana kerennyt paljon miettimään asioita. Illat kotona yksin oli niitä kurjimpia aikoja.. Vauva liikkui kamalasti mahassa, joten ei sentään ollu niin kovin yksinäistä :)
11.9 Soitin ensimmäisen kerran osastolle kyselleksäni vähän missä mennään. Miehestäni oli tehty pakkohoitopäätös! Siis MUN miehestä, PAKKOhoitopäätös.. Oli aika karun kuuloista kun hoitaja kertoi mielipiteensä.. hänen mielestään meidän tulevan lapsen syntymä oli suurin syy mieheni sairastumiseen. En voinut uskoa sitä! Niin kovasti ku me molemmar odotettiin tätä esikoista, oli toivottu ja odotettu lapsi.
Ei oltu keretty seurustelemaan kyllä kauaa kun tulin raskaaksi (n.4kk) mutta oltiin silti molemmat todella onnellisia tulevasta perheenlisäyksestä.
Onhan sitä ihmiset ennenkin saaneet lapsia eivätkä ole joutuneet psykoosiin... Mun mielestäni tässä oli nyt kyse muustakin eikä vain lapsen syntymisestä.
Sitten kuulin anopiltani että mieheni oli saanut soittaa ja oli soittanut hänelle! Tulin vihaseksi siitä, miksi soittaa äidilleen kun voi soittaa mullekin?1 kysyäkseen mun kuulumisia ja miten vauva voi.
Oli ollut huolissaan nyt siitä, onko hän tappanut jonkun meistä? Oli jostain saanut tälläisen ajatuksen päähänsä kun meitä ei oltu päästetty häntä katsomaan.
Sitten päästiin kolmen päivän eron jälkeen katsomaan häntä osastolle. Olin oottanu tapaamista aivan kamalasti ja pettymys oli suuri kun päästiin paikalle niin meille kerrottiin, että pääsisimme katsomaan häntä vain lasin läpi ja 15min!!
Hän oli taas eristyshuoneessa. Siellä oli vain patja lattialla, tosi karu huone! Mieheni näytti entistä sairaammalta. Hän rupes itkemään kun tultiin oven taakse, ovessa oli pieni ikkuna, jonka kautta keskusteltiin. hän ei itse ymmärtäny ollenkaan miksi ei saanut nähdä meitä kunnolla ja koskettaa.
Oli edelleen siinä uskossa että on tappanut jonkun meistä (isänsä, äitinsä tai mut) ja ei uskonut kunnolla asiaa vaikka näki meidät. Kyseli miten vauva voi ja oli ilonen kun olin laittanut korun takaisin kaulaan, jonka olin aiemmin ottanut pois.
Oli entistä kurjempaa jättää hänet sinne karuun huoneeseen... Huojentunu olin kuitenkin siitä että jutteli ihan järkeviä asioita (tuota tappamisluuloharhaa lukuunottamatta)
Miten tästä kaikki jatkukaan?
Palaan taas myöhemmin jatkamaan. Nyt nautin kevään ensmäisistä päivistä ulkona :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti