Mulla on ihania ystäviä, ystäviä joille voin puhuu kaikesta. Ilman ystäviä en tiedä miten olisin jaksanu viime syksynä. Varsinkin mun paras ystävä, joka kyllä tunnistaa ittensä tästä, oli tuollon ja on mulle nyttenkin kaikki kaikessa!
Hänelle kerroin ensimmäiseks kaiken mitä oli tapahtunu, hän oli tosi järkyttyny tietenkin ja ehdotti että lähtisin pois hetkeks, takas sille paikkakunnalle josta olin lähtenytkin, tarjoutu jopa hakemaan mut. Sillon kävi hetken mielessä että olisin lhtenytkin mutten kuitenkaan uskaltanu.. mitä jos sattuu jotain ihan kamalaa sillä aikaa ku oon poissa... ja pitihän mun töissä kuitenkin käydä.
Tää mun ystävä tuli sitten mun luokse yks viikonloppu ja toi kamalasti lastentarvikkeita. Aiemmin oli ollut suunnitelma että menen viikoks käymään kotikonnuilla ja näkisin ystäviä, heti vaan kun äitiysloma alkaisi.. mut nyt sekin sitten peruuntui. Mieheni oli tarkoitus samaan aikaan lähteä siksi viikoksi lomamatkalle ystävänsä kanssa, matkakin oli jo tilattu.. mikä ny tietenkin peruttiin.
No ystäväni toi mulle ne tavarat jotka meidän piti mieheni kanssa yhdessä hakea..
Helpotus, olipa ainakin melkein kaikki nyt valmiina vauvaa varten, yks huoli taas vähemmän.
Vietettiin kivat pari päivää ystäväni kanssa ja sain hetken taas elää normaalia elämää, ilman huolia, ei edes kovin paljon juteltu miehestäni, oltiin vaan ja se olikin just sillon parasta.
Toinen helpotus oli, kun puhuin pomoni kanssa tästä tilanteesta. En kertonut mikä miehelläni on, sanoin hänen vaan sairastuneen enkä tiedä milloin hän pääsee pois sairaalasta.
Ymmärtäväinen pomoni ehdotti että pitäisin jo kertyneet lomapäivät ennen äitiyslomani alkua, jotenka mulla oli silloin enää 7 työpäivää jäljellä. Vaikka pidinkin työtä terapiana ja poispääsynä kotoota ja omilta ajatuksilta, tuntui loman alkaminen helpotukselta. Työ alkoi käymään jo fyysisesti niin raskaaksi ison mahan vuoksi että oli jo aikakin päästä lepäämään.
Ja mikä parasta, pääsisin katsoo miestäni mihin aikaan tahansa kun ei olut enää velvotteita työstä.
15.9 käytiin katsomassa appivanhempieni kanssa miestäni. Ennen vierailua hän soitti pariin otteeseen ja kertoi ikäväänsä. Kerroin miten kivaa oli ollut kun ystäväni oli käynyt meillä ja mitä kaikkea oltiin tehty ja mitä tarvikkeita oli jo vauvaa varten kotona. Mieheni kuulosti oikeasti iloiselta asiasta ja odotin kovasti pääseväni katsomaan häntä. Tuntui ihan kuin olisi mennyt treffeille, meikkasin ja puin itseni nätiksi. Halusin että kun mies näkisi minut niin hän muistaisi taas miten mua rakasti.
Vierailu meni hyvin. Mieheni oli päässyt eristyshuoneesta ja oli nyt vierihoidossa, joka tarkoitti sitä että hoitaja on lähellä kokoajan ja seuraa vointia. Hoitajat siellä vaikutti tosi mukavilta ja miehenikin oli jo paljon paremman oloinen ja puhuikin aivan järkeviä.
Muutama päivä meni taas paremmin. Osastolla meni ihan hyvin, mieheni vain oli tosi turhautunut siellä oloon ja itki paljon.. poti huonoa omaatuntoa siitä ettei ollut kotona pitämässä minusta huolta. Mietinkin että ei hän voinut kovin sairas olla kun ajatteli kuitenkin muita ihmisiä eikä pelkästään itseään.
Sitten kaikki meni taas huonompaan suuntaan... siitä lisää myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti