Hei taas! Onhan täällä kävijämäärän mukaan joitain käyny lukemassa tätä blogia, mahtavaa! :) Laittakaa ihmeessä kommenttia myös, olis kiva lukea, kysyäkin saa ihan mitä vaan! Ite toivoin että olis tämäntyylinen blogi löytynyt sillon aiemmin mutta en löytänyt mistään :( vertaistuki olisi ollut/olis ihan tervetullutta. Tuntuu muutenkin että jos mieli sairastuu, siitä ei puhuta.. ihan kuin olis jonkinlainen tabu vieläkin..
No niin mutta asiaan...
Mulla alkoi sitten sellainen työ-sairaala-koti ruljanssi päivittäin.. tein aamuvuoroa ainoastaan jonka jälkeen appivanhemmat hakivat mut töistä ja mentiin miestä katsoo ja illaksi palauduin kotiin. Oli tosi väsyttäviä päiviä.
Miehelläni alkoi paljon olemaan taas ajatuksia päässään ettei hän tiedä onko hänestä isäksi tai parisuhteeseen, oli jopa jossain kohtaa miettinyt että paranisiko hän jos me erottaisiin :( Oli kauhean raskasta kuulla tuollaista oman rakkaan suusta. Nyt olisi ollut aika milloin olis pitänyt järjestää asioita vauvaa varten valmiiksi yhdessä.
Taas otteita päiväkirjasta 18.3.2013
''ylihuomenna mieheni on ollut jo 2 viikkoa poissa kotoota! Aloin tänään miettiä et pitääks mun synnyttää tää lapsi alateitse sittenki, jos hän sit kerkeis synnytykseen mukaan, jos vaikka menis sen 2 viikkoo yli lasketun, mut en mä vaan pysty siihen :(
Tänään hän sano puhelimessa et on tajunnu mist kaikki johtuu, että kaikki stressi johtuu isäksi tulemisesta. Mä jotenki en haluu uskoo tohon.. miks yhtäkkiä? miks näin?
Paha mielihän siitä tuli, mun ja vauvan vuoksi. Ei oo tarkotus että tää pieni vauva jota mä kannan, olis jollekin stressin aihe, tän pitäs olla vaan ilonen ja ihana asia, no mulle ainakin on.''
Ja jos ihmettelette miksi olin kuvitellut alatiesynnytystä niin jo tuossa vaiheessa mulle oli itsestäänselvyys että synnytän lapsen sektiolla. Synnytyspelon vuoksi.
Tässä kohtaa mulla alko olla vähän kiukkuakin miestäni kohtaan. Miks sen piti nyt sairastuu ja jättää mut kotiin yksin!? Nyt kun mä tarttin sitä kotona kaikken eniten.. Kaikki kaupassakäynnit ja neuvolakäynnit.. kaikki tehtävä yksin. Liikuin julkisilla kun ajokorttia ei ole. Neuvolaan menin taksilla. Sain paljon apua mieheni vanhemmilta mutta kovin paljon en heitäkään viitsinyt vaivata, heillä oli jo tarpeeksi siinä murhetta että heidän poika, ainut lapsi on sairaalassa ja he ajoivat joka päivä tunnin ajomatkan tänne ja takaisin, päästäkseen häntä katsomaan.
Ennen niin toisista huolta pitänyt ja empaattinen mieheni muuttui yhä itsekkäämmäksi. Ajatukset pyöri omassa itsessään ja jutut olivat myös aika itsekeskeisiä. Tässä vaiheessa tuli olo jo siitä että hän oli pelkkä varjo entisestä.
Sitten mulla alkoi äitiysloma, ensin pidin vuosilomapäiviä ja sitten 6.10 alkoi virallisesti äitiysloma. 25.9 mieheni pääsi ensimmäistä kertaa käymään kotona, samalla hänen lääkitystään vähennettiin sillä käytössä oli aika vahva lääkitys. Ku hän tuli käymään kotona, haimme naapurista pinnasängyn ja tarkoitus oli koota se makuuhuoneeseen heti, miehelläni ei kuitenkaan riittänyt voimia siihen vaan meni lepäämään keskenkaiken. Lisäksi hän oli kovin levoton, kiitos lääkityksen.
Tässä vaiheessa hoitokokouksessa puhuttiin että jos kaikki menee hyvin niin kotiin pääsisi 2-3 viikon päästä, tuostahan mies oli innoissaan.. mitään meille ei luvattu kuitenkaan.
Sitten mieheni saikin jo täydet kotilomat ja hän pääsi lähtemään taksilla sairaalasta aamulääkkeiden jälkeen kotiin, muutaman kerran hän tuli kotiin ja olisi voinut kuvitella että se oli helpotus mutta ei... Hän ei pysynyt kuin muutaman minuutin paikoillaan, ravasi olohuoneen ja makuuhuoneen väliä, kävi sangyssä makoilemassa, sitten sohvalla, sitten kylvyssä ja koiran kanssa lenkillä ja taas sama toistui. Yritettiin katsoa leffaa, ei sekään onnistunut kun hän ei pysynyt paikoillaan.
Ja ne puheet.. Eropuheet alkoivat taas, kysyi jopa jo miten tehdään tulevan lapsen huoltajuuden kanssa ymym ja hetkeä myöhemmin minun piti olla todistelemassa hänelle että ei erota ikinä.
Eli hirveä epävarmuus tulevaisuuden suhteen ja samalla pelkäsi jäävänsä yksin.
Tappelimme kerran hänen täällä ollessa niin pahasti että huusin hänelle ja paiskoin lastentarvikkeita ympäri asuntoa, käskin painumaan helvettiin mun elämästä... Sitten hetkeen tullutkaan kotiin käymään, soitin osastolle ja kerroin miten huonosti meillä oli täällä mennyt ja sanoin etten jaksa ottaa häntä kotiin tuollaisena.
Mikään lääkitys ei tuntunut auttavan häneen, olo oli niin hänellä kuin meillä läheisilläkin toivoton :(
Mitä tapahtu kerran kun hänet lähetettiin huonokuntoisena kotilomalle.. kerron siitä toisella kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti