Häähaaveita ja alakuloa

Hei kaikki !! :)

Täällä on opittu konttaamaan ja aikamoista vauhtia tuo pienimies meneekin. Koko ajan saa olla silmä tarkkana, millon on eteisessä kenkä suussa ja millon olkkarissa hypistelemässä johtoja. On saanu jo kaadettuu pyykkitelineenki päällensä. Varmaan olis ikean reissu edessä pian että saadaa noi johdot jotenki fikususti piiloon ja dvd hyllyt seinään kiinni.
Ihanaa aikaa.. musta tää 7-8kk on ollut jollain lailla parasta aikaa pojan kanssa, kun viihtyy jo yksinään lelujen kanssa, osaa juoda itse jo pullosta ja oikeasti voidaan jo leikkiäkin keskenään :) Pallot on meillä nyt se kova juttu.

Katselin tuossa hääpukujakin yks päivä netistä ja vähän fiilistelin :) Mein olis tarkoitus siis mennä kesällä 2016 naimisiin, huom. tämä olis siis ajatuksena.. mutta ei olla lyöty lukkoon mitään ja riippuu tietty myös minkälainen on rahatilanne sillon.
Ei huolta, tästä ei ole tulossa silti mikään hääblogi :D Sillon tällön saatan mainita joskus jostain hääsuunnitelmista mutta en tule jauhamaan niistä kovinkaan paljon. En ole muutenkaan mikään häähössöttäjä.. Niistä tulee kivat bileet, meidännäköiset ja pienet.. Todelliset suunnitelmat alkais sitten vasta joskus vuoden päästä.

Eilen oli jollainlailla taas masentava päivä. En tiedä miksi mutta pidättelin itkua illalla ja mitenkäänpäin ei ollut hyvä olla. Johtuu varmaan siitä etten saanut mieheen taas eilen mitään kontaktia. Hän oli koko ajan menossa jossain ja me oltiin pojan kanssa kahdestaan. Syötiin sentään miehen tekemää ruokaa yhdessä ja illalla pienen aikaa katsottiin leffaa yhdessä. Jotkut päivät menee niin, ettei kamalasti edes jutella keskenään, vaan mies tuntuu jotenkin etäiseltä ja poissaolevalta.
Hän itse sanoo voivansa paremmin ja tuntuu olevan virtaa tehdä enemmän asioita.. mutta itse nään asian eri tavalla. Hän nukkuu vähintäänkin sinne 11.30 asti (joskus harvoin herää 11 aikaan), joskus heräilee vasta 13.30 aikoihin.
Välillä on niin yksinäinen olo kun herätään pojan kanssa 8-9 aikoihin, syödään aamupalaa, katsotaan piirrettyjä. leikitään ja usein lähdetään ulos/kauppaan. Ollaan keritty tekemään vaikka mitä jo kun mies vasta herää. Tuntuu että hän jää niin paljosta paitsi :(

Sitten kun hän herää niin usein tekee tikusta asiaa että pitää lähteä jonnekin, hänen on jotenkin vaikea olla kotona vaan tekemättä mitään.. varsinkin aamuisin. Eilenkin lähti autoajelulle heti päivällä herättyään, koska oli niin kuuma ja meillä on autossa hyvä ilmastointi. Me lähdettiin sitten pojan kanssa taas vaunulenkille ja puistoon.

Ei kaikki päivät ole tietty tälläisiä mutta usein on.. ja itse kärsin kovasti siitä että hän nukkuu niin pitkään ja päivät jää lyhyiksi. Ollaan paljon puhuttu asiasta ja hän sanoo aina että koittaa herätä aikaisemmin mutta asiaan ei silti ikinä tule muutosta.
Yksi syy pitkään nukkumiseen on tietty lääkitys joka pitää välillä hereillä pitkään yöhön.
Harmittaa niin paljon että hänen pitää syödä noita vahvoja lääkkeitä vielä pitkään.. Niitä aletaan vähentää pikkuhiljaa jossain vaiheessa, mutta siihen voi mennä vielä vuosikin ennenkuin vähennys aloitetaan :(

No mutta onhan niistä hyötyäkin, niiden avulla ehkäistään psykoosin uusiutuminen ja pidetään vointi sellaisena kuin se nyt on. Lääkitys ei ole ainut mitä tulee noudattaa, terapia on toinen todei tärkeä juttu, vaikkakaan mies ei sinne ikinä kovin mielellään menekään.

Miten tämä aina muuten menee negatiiviseksi tämä kirjoitus vaikka kuina aloitan positiivisille jutuilla.. En oikeasti edes ole mikään negatiivinen ihminen edes :)
Yritän seuraavalla kerralla kertoa vain positiivisia asioita.

Menkäähän ihmiset ulos nauttimaan kesästä! Se on kuitenkin aina niin lyhyt :)

Joskus voisi miettiä mitä suustaan päästää

Huh hellettä... :) En valita kyllä, ihana kesä. Tuli mullekin tuossa vuosia lisää, nyt siis 28v. Hui, koht siirrytää uudelle kymmenelle.

Miten nykyään tulee aina jotenkin surkee olo jos on koko päivän kotona, jos siis illalla huomaa ettei oikeen ole päivän aikana tehny mitään eikä käyny missään. Eilen kävin pojan kanssa kaupoilla kiertää alennusmyyntejä ja kirppiksellä. Sit kävin reippaana vielä 40min lenkillä illalla, heti oli parempi olo ku oli jaksanut tehdä jotain :)

Mua jotenkin harmittaa yksi asia kamalasti... Miehellä kun on tullu painoa aika paljon lisää, osaksi lääkkeiden takia ja sitten myös vähäisen liikunnan takia. Lääkkeet ilmeisesti hidastaa aineenvaihduntaa ja lisää ruokahalua, illalla varsinkin hänelle tulee muutama tunti lääkkeiden oton jälkeen kamala makeanhimo. Yleensä meiltä löytyy karkkia, keksiä tms epäterveellistä joita hän käy syömässä. Yleensä hän on itse ne sinne kaappeihin ostanut sillä itse vältän ainakin herkkujen ostelua.
Jos ei löydy muuta niin mies pupeltaa banaania tai pojan hedelmäsoseita (parempi vaihtoehtohan nämä on)
Niin sitten siihen mikä mua harmittaa.. Ei se, että miehellä on pakki kasvanu huomattavasti, ei en ole niin pinnallinen että mun tunteet alkaisi viiletä kun toisen ulkomuoto muuttuu, vaan se että muut ihmiset huomauttaa siitä hänelle koko ajan!!
Hänen vanhemmat, mun vanhemmat, heidän mökkinaapuri jopa on koko ajan heittämässä huulta, tyyliin ''koskas sulla on laskettu aika?'' ym typerää!

Aivan kun mieheni ei itse olisi huomannut muka koko asiaa, aivan kun hän ei muka välittäisi siitä ollenkaan.. Tottakai hän kärsii siitä ja painon nousu vaikuttaa muutenkin elämiseen. Miksei ihmiset voisi olla hieman hienotunteisempia? Eikö ne ymmärrä että aina ei painon nousulle voi mitään itse, varsinkin jos kyse on sairaudesta/lääkityksestä.
Me syömme ihan normaalisti ja aivan normaalia kotiruokaa. Puolivalmisteita käytetään myös jonkin verran mutta esim. mikroruokia meillä ei syödä ollenkaan. Syömme paljon salaattia ja kasviksia. Tottakai herkuttelemmekin sillointällöin, mutta ei edes joka viikko.
Ja liikutaan päivittäin, yhdessä ja erikseen. Sen lisäksi mies käy viikottain pelaamassa jalkapalloa, (kuuluu kuntoutukseen).

Joten pyytäisin ihmisiä nyt oikeasti muutaman kerran miettimään ennen kuin avaa sen suunsa, että onko aivan välttämätöntä huomauttaa toisen painosta?
Mies ei tunnu välittävän asiasta mutta tiedän kuinka paljon se häntä häiritsee ja hän usein mainitseekin asiasta ja kysyy haittaako mua se asia. Ei ei haittaa, eikä pitäisi ulkopuolisiakaan haitata!

Mies lähti tänään rakentamaan mökkiä. Meillä on siis oma pieni kesämökki rakenteilla, aivan miehen vanhempien mökin (ja siis kodin) viereen. Hän oli rakentamisen aloittanu jo ennen kun me tutustuttiin, joskus 2-3 vuotta sitten ja se on jo aika hyvällä mallilla.
Oon niin tyytyväinen kun mies jaksaa tehdä jotain, ja tosiaan toivon että hän myös rakentaa, ettei mene vaan löhöämiseksi. Mökin tekeminen on ollut hänelle tosi tärkeää ja oikein henkireikä.. Nyt tuntuu että sekin on jäänyt kun ei niitä voimavaroja oikein ole...
No ehkä sekin sitten vielä jonain päivänä valmistuu ja päästään viettää tupaantuliaisia :)
Eikä se laiskuutta ole, jos joku niin sanoo. Halua olisi mutta kun ei vaan saa aikaiseksi ja tottakai se myös masentaa häntä kun tuntuu siltä että muut vaan ahertaa töissä ja kotona ja hän on jotenkin ulkopuolella..
Se on tätä hidasta kuntoutumista, niin kuin ne lääkärit sanoo.

Nyt jään odottaa et poika herää, jos päästäis tänään uloskin vielä. Siellä taitaa olla lähemmäs 30 astetta lämpöä ja me ollaan kökitty sisällä koko päivä :( Ei sitä aina jaksa.... tai saa aikaiseksi. Saamatonta porukkaa täällä päin ;)

Posti toi yhteenvetoa

Eilen tultiin mökiltä ja oli tullut postia sieltä vuorovaikutuskeskuksesta jossa kävimme aluksi ahkeraan mutta olemme jo päättäneet käynnit siellä, nyt on kuitenkin seurantavaihe meneillään jonnekin syyskuuhun saakka, jonka aikana on muutama käynti jossa he seuraavat meidän, tai lähinnä miehen vointia ja meidän pärjäämistä perheenä.

Saimme postissa suunnitelman/yhteenvedon. Sitä lukiessa taas muistui mieleen, se miten vaikeaa aikaa meillä on oikeasti ollutkaan.. sen välillä unohtaa täysin kun arki tuntuu nyt niin normaalilta.. tai lähestulkoon normaalilta.
Otteita yhteenvedosta:

'' Asiakkuuden aikana tavoitteena oli toimia osaltaan isän kuntoutumisen tukena siten, että isä sai tilaa olla avopuolisonsa ja vauvansa kanssa hänen osastohoitonsa rinnalla. Isällä ei tuolloin vielä ollut kotilomia osastolta vaan hänelle määriteltiin lupaa ulkoilla sairaalan alueella. Isä oli toipumassa masennuspohjaisesta psykoosista. Sairaalahenkilökunnan mukaan isän toipuminen oli ollut odotettua hitaampaa.
Asiakkuuden alkaessa äiti, vastasi vanhemmuudesta yksinään isän ollessa osastohoidossa. Äiti ilmaisi epävarmuuttaan isän kuntoutumisen suhteen liittyen esimerkiksi mahdollisesti alkaviin kotilomiin, kuinka isän vointi kantaisi kotilomien ajan.
Äiti oli hyvin kyvykäs hoitamaan äitiyttä, mutta selvästikin perheen haasteellinen elämäntilanne, vauvan isän sairastuminen psyykkisesti, oli ollut hänelle yllätyksellisyydessään vaativa. ''

Käynnit siellä vuorovaikutuskeskuksessa oli ihan mukavia, varsinkin aluksi kun miehellä ei ollut kotilomia enkä pienen vauvan kanssa päässyt kovin usein käymään osastolla, niin oli mukavaa nähdä siellä ja varsinkin kun paikka oli niin kodinomainen, paljon mukavampi vaihtoehto verrattuna psykiatrisen sairaalan kokoushuoneeseen :D
Meitä myös videokuvattiin siellä ja saamme materiaalin joskus syksyllä itsellemme.

Tuo kohta ''vauvan isän sairastuminen psyykkisesti, oli ollut hänelle yllätyksellisyydessään vaativa..'' No... kenellepä ei olisi ollut? Ei ole mitään aivan kevyitä ja helppoja asioita, varsinkin kun on muutenkin uusi elämänvaihe aluillaan, äitinä. Voin silti sanoa että olen pärjännyt paljon paremmin kun monet muut tässä tilanteessa olisivat pärjänneet. En ikinä unohda tuota ajanjaksoa elämässä mutta ei kai tarvitsekaan.. Pitää vain toivoa että se jäi nyt ainoaksi kerraksi meidän elämässämme.
Vähän kauhistuttaa tulevaisuudessa toisen lapsen saaminen, että laukaiseeko se miehellä samanlaisen ahdistuksen ketjureaktion ja kaikki muistot esiin tästä vaikeasta ajanjaksosta?

Mies ei muista juurikaan aikaa osastolla kovin yksityiskohtaisesti, vain joitain pätkiä sieltä ja täältä... Hänelle se kai on hyvä asia, mutta olen myös hieman vihainen siitä, sillä itse muistan aivan kaiken, ne on oikein syöpynyt mun mieleeni.. Sen paikan hajusta lähtien aivan kaikki!
Ne jokaiset kerrat kun astuin hissiin ja menin osaston ovelle painamaan ovikelloa, ovelta näin jo usein miehen vaeltelemassa pitkällä käytävällä lasittunut katse silmissään, ylikasvaneet hiukset sekaisin, college housut roikkuen ja aina sama tumma huppari päällään.
Mitä me sitten teimme osastolla? No istuimme lähinnä, joko hänen huoneessaan tai olohuoneessa katsellen telkkaria ja välillä kävelimme osaston pitkää käytävää edestakaisin.
Välillä hän oli virkeämpi ja jaksoi seurustella, pelata korttia ja katsoa telkkaria. Mutta joskus hän tahtoi vain maata huoneensa sängyllä ja vain välillä käydä kävelemässä käytävällä. Joskus myös istui lattialla kyyneleet silmissään valitellen ahdistustaan.. ne kerrat olikin kaikkein vaikeimpia.

Nyt miehen ajatus tuosta ajasta on lähinnä huvittunut, miten hän on voinutkaan olla niin sekaisin? Ei enää varmaan tulisi mieleen kavuta keittiön pöydälle ja kaataa litra maitoa itsensä päälle? tai hypätä parvekkeelta alas keskellä talvea..
Mutta silti on paljon asioita jotka eivät ole niin kuin ennen, eikä ne välttämättä ikinä palaa ennalleen. Näillä on elettävä mitä meille on annettu.

Perjantai ja punaviini

Täällä taas möllötän yksin, kello on 0.11. Join huvikseni punaviiniä, piti juoda muutama lasillinen mutta joinkin 4 lasia. Mies meni kaverinsa kanssa paikalliseen käymään, joten eipä mulla näin perjantai illan ratoksi ollut muutakaan tekemistä. Muut juhlii.. ainakin musta tuntuu siltä että kaikki muut pitää hauskaa jossain ja minä täällä kotona märehdyn tekemättä mitään.

Mulla on aivan ihana poika. Tuntuu että tämä ikä joka hänellä nyt on (huomenna tulee 8kk täyteen) on aivan parasta aikaa! Hän ottaa jo kontaktia niin paljon, hänen kanssa pystyy leikkimään aivan eri tavalla kuin aiemmin, hän viihtyy yksikseenkin leikkien jo pitkiäkin aikoja lelujensa kanssa ja meille on tullut aika selvät päivärutiinit jo :) Rakastan häntä niin paljon että sydän meinaa pakahtua! <3

Huomaan että miehellekin poika on kaikki kaikessa. Vaikka hän ei aivan omatoimisesti osallistukaan pojan hoitoon, on hän silti hyvin tarkka hänen kanssaan. Hän vain liikaa olettaa että minä hoidan ja teen kaikki ne rutiinit pojan kanssa mitä päivään yleensä kuuluu... joten toki toivoisin mieheltä enemmän osallistumista. Ehkä sitten kun poika kasvaa, hän osallistuu enemmän.
Tänäänkin illalla kun mies tuli paikallisesta, hänen piti aivan ensiksi (pitsan uunin laiton jälkeen) mennä katsomaan poikaa, joka nukkui tyytyväisenä sängyssään.

Huomenna (tai oikeastaan siis tänään) pitäisi taas lähteä miehen vanhempien luokse. Käydään siellä usein viikonloppuisin ja muutenkin saatetaan viikolla käydä siellä päiväseltään. He asuvat tunnin ajomatkan päässä meistä. Meillä on myös oma mökki rakenteilla aivan heidän naapuriinsa, mies rakensikin sitä ahkerasti ennen sairastumistaan, mutta nyt sekin on vähän jäänyt.. rakentelee silloin kun sattuu huvittamaan.
On toki hauskaa käydä ''appivanhemmilla'' mutta joskus se tuntuu lähinnä rasitteelta... Miehestä tulee jotenkin vielä laiskempi heidän luonaan.... Nukkuu vielä pidempään mitä kotona, makoilee sohvalla eikä hoida poikaa kuin käskystä/pyynnöstä... tiedä sitten mistä johtuu?


Välillä ärsyynnyn miehen saamattomuudesta aivan hirveesti ja tulee sanottua pahastikin usein.. Mutta minkäs teet.. Hän todella harvoin  hermostuu muhun, mitä ihmettelen suuresti! en meinaan itsekään ole ihmisenä sieltä helpoimmasta päästä ;)
Toisaalta hänen vanhempiensa luokse on aina mukava mennä. Pidän hänen vanhemmistaan aivan todella paljon, olen aina pitänyt. Ja toisekseen, on mukavaa välillä itse levätä ja makoilla vaan sohvalla kun joku muu hoitaa poikaa :) Poikamme on heidän ensimmäinen lapsenlapsensa ja todella rakas tietenkin heille.. saan suuresti iloa itselleni kun katson vierestä miten he nauttivat ollessaan poikamme seurassa.

Tämä blogipäivitys vähän heitteli aiheesta toiseen, pahoittelut siitä. Saattaa johtua siitä, että äiti on vähän väsynyt tai siitä pienestä määrästä punaviiniä joka on vielä veressä, how knows? mutta ihanaa viikonloppua teille kaikille ja nauttikaa nyt näistä kesästä! puss!