Posti toi yhteenvetoa

Eilen tultiin mökiltä ja oli tullut postia sieltä vuorovaikutuskeskuksesta jossa kävimme aluksi ahkeraan mutta olemme jo päättäneet käynnit siellä, nyt on kuitenkin seurantavaihe meneillään jonnekin syyskuuhun saakka, jonka aikana on muutama käynti jossa he seuraavat meidän, tai lähinnä miehen vointia ja meidän pärjäämistä perheenä.

Saimme postissa suunnitelman/yhteenvedon. Sitä lukiessa taas muistui mieleen, se miten vaikeaa aikaa meillä on oikeasti ollutkaan.. sen välillä unohtaa täysin kun arki tuntuu nyt niin normaalilta.. tai lähestulkoon normaalilta.
Otteita yhteenvedosta:

'' Asiakkuuden aikana tavoitteena oli toimia osaltaan isän kuntoutumisen tukena siten, että isä sai tilaa olla avopuolisonsa ja vauvansa kanssa hänen osastohoitonsa rinnalla. Isällä ei tuolloin vielä ollut kotilomia osastolta vaan hänelle määriteltiin lupaa ulkoilla sairaalan alueella. Isä oli toipumassa masennuspohjaisesta psykoosista. Sairaalahenkilökunnan mukaan isän toipuminen oli ollut odotettua hitaampaa.
Asiakkuuden alkaessa äiti, vastasi vanhemmuudesta yksinään isän ollessa osastohoidossa. Äiti ilmaisi epävarmuuttaan isän kuntoutumisen suhteen liittyen esimerkiksi mahdollisesti alkaviin kotilomiin, kuinka isän vointi kantaisi kotilomien ajan.
Äiti oli hyvin kyvykäs hoitamaan äitiyttä, mutta selvästikin perheen haasteellinen elämäntilanne, vauvan isän sairastuminen psyykkisesti, oli ollut hänelle yllätyksellisyydessään vaativa. ''

Käynnit siellä vuorovaikutuskeskuksessa oli ihan mukavia, varsinkin aluksi kun miehellä ei ollut kotilomia enkä pienen vauvan kanssa päässyt kovin usein käymään osastolla, niin oli mukavaa nähdä siellä ja varsinkin kun paikka oli niin kodinomainen, paljon mukavampi vaihtoehto verrattuna psykiatrisen sairaalan kokoushuoneeseen :D
Meitä myös videokuvattiin siellä ja saamme materiaalin joskus syksyllä itsellemme.

Tuo kohta ''vauvan isän sairastuminen psyykkisesti, oli ollut hänelle yllätyksellisyydessään vaativa..'' No... kenellepä ei olisi ollut? Ei ole mitään aivan kevyitä ja helppoja asioita, varsinkin kun on muutenkin uusi elämänvaihe aluillaan, äitinä. Voin silti sanoa että olen pärjännyt paljon paremmin kun monet muut tässä tilanteessa olisivat pärjänneet. En ikinä unohda tuota ajanjaksoa elämässä mutta ei kai tarvitsekaan.. Pitää vain toivoa että se jäi nyt ainoaksi kerraksi meidän elämässämme.
Vähän kauhistuttaa tulevaisuudessa toisen lapsen saaminen, että laukaiseeko se miehellä samanlaisen ahdistuksen ketjureaktion ja kaikki muistot esiin tästä vaikeasta ajanjaksosta?

Mies ei muista juurikaan aikaa osastolla kovin yksityiskohtaisesti, vain joitain pätkiä sieltä ja täältä... Hänelle se kai on hyvä asia, mutta olen myös hieman vihainen siitä, sillä itse muistan aivan kaiken, ne on oikein syöpynyt mun mieleeni.. Sen paikan hajusta lähtien aivan kaikki!
Ne jokaiset kerrat kun astuin hissiin ja menin osaston ovelle painamaan ovikelloa, ovelta näin jo usein miehen vaeltelemassa pitkällä käytävällä lasittunut katse silmissään, ylikasvaneet hiukset sekaisin, college housut roikkuen ja aina sama tumma huppari päällään.
Mitä me sitten teimme osastolla? No istuimme lähinnä, joko hänen huoneessaan tai olohuoneessa katsellen telkkaria ja välillä kävelimme osaston pitkää käytävää edestakaisin.
Välillä hän oli virkeämpi ja jaksoi seurustella, pelata korttia ja katsoa telkkaria. Mutta joskus hän tahtoi vain maata huoneensa sängyllä ja vain välillä käydä kävelemässä käytävällä. Joskus myös istui lattialla kyyneleet silmissään valitellen ahdistustaan.. ne kerrat olikin kaikkein vaikeimpia.

Nyt miehen ajatus tuosta ajasta on lähinnä huvittunut, miten hän on voinutkaan olla niin sekaisin? Ei enää varmaan tulisi mieleen kavuta keittiön pöydälle ja kaataa litra maitoa itsensä päälle? tai hypätä parvekkeelta alas keskellä talvea..
Mutta silti on paljon asioita jotka eivät ole niin kuin ennen, eikä ne välttämättä ikinä palaa ennalleen. Näillä on elettävä mitä meille on annettu.